Kivun syvin olemus

On ollut melkoinen viikko monessakin mielessä. Syksy on tainnut tulla toden teolla lieveilmiöineen. Olen täällä hehkuttanut, miten hyvin olen toipunut noista pikku operaatioista, polvikin on jo kestänyt sekä lenkkeilyä että zumbailua. Käden kanssa saa toki olla vielä pari viikkoa varuillaan. Tänään sain ikävät, kiristävät tikit pois, mikä helpotti oloa kovasti. Ihan kivuton toimenpide ei tikkien poisto ollut, kun haava on sellaisessa paikassa että ne oli pitänyt vetää tiukalle. Eilen tuli töppöiltyä myös liikenteessä, kun vein koiria trimmiin. Peltiä meni ruttuun, mutta muut kolhut ovat onneksi henkistä sorttia sekä ihmisillä että koirilla. Ihan heti ei tee kyllä mieli lähteä kaupunkiliikenteeseen kruisailemaan.

Käden hermosärkyyn on lääkäri kirjoitellut auliisti Panacodia. Se on ollut myös ainoa lääke, joka auttoi kesällä repiväksi yltyneeseen polvikipuun. Jotenkin uskoin, että nyt kun krempat on korjattu, voin lopettaa raskaan kipulääkityksen. Lääke loppui ja resepti umpeutui. Miten olinkin taas jättänyt huomiotta kumppanini nimeltä Herra Fibro. Herra-nimityksen olen lainannut eräästä kirjasta, missä todetaan, että kukaan naisihminen ei olisi niin epäsolidaarinen toista naista kohtaan.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä piti taas todeta, että kumppani on palannut harharetkiltään. Herra Fibro iskee helposti kyntensä kohteisiin, jotka ovat jollain lailla vahingoittuneita, kuten leikellyt ranteeni. Fibrokivun jotenkin erottaa muista säryistä. Sitä on turha yrittää tainnuttaa Buranalla tai pelkällä parasetamolilla. Ei auta, ei. Yöllä tuntui siltä kuin kämmeniä olisi revitty ranteista irti. Itku tai kiroilu ei auta, ei myöskään koiralle tai sille ihan oikealle elämänkumppanille raivoaminen. Siinä epätoivoissaan kokeilee kaikki keinot, buranat ja kylmägeelit, vaikka hyvin tietää että ne eivät tuo helpotusta. Yleensä säryn lisäksi riesana ovat myös levottomat jalat ja jopa kädet. Siinä ei auta muu kuin purra hammasta, vetää peittoa korville, yrittää nukahdella herätäkseen taas tunnin päästä samaan kierteeseen.

Aamu tulee kamalankin yön jälkeen. Peilikuva oli vaan hämärästi tuttu, punaiset silmät ja kunnon silmäpussit. Onneksi sain jo aamupäiväksi ajan tutulle työterveyslääkärille, jolle ei tarvitse selitellä sen kummemmin muuta, kun että nyt tarvitsisi helpotusta ja äkkiä. 

Aiemmin, kun fibroa ei pidetty vielä minään "oikeana" sairautena, ajateltiin, että fibroihmiset ovat luulotautisia, "päässä vikaa". Mikä muu voisi olla selitys kun missään laboratoriokokeissa ei ilmene mitään poikkeavaa, ei myöskään röntgenkuvissa mitään esim. reumaan viittaavaa. Sopeutumisvalmennuskurssilla meille selitettiin, että vika on kuin onkin päässä, mutta ei psyykessä vaan keskushermostossa sekä välittäjäaineissa, jotka kuljettavat kipusignaaleja keskushermostoon ja sieltä pois. Eli se kipu, mitä muut ihmiset eivät edes tunne, voi fibroihmiselle tuntua jo sietämättömältä. Lisäksi riesana on yöuni, joka ei tuo riittävää lepoa. Myös kasvuhormonilla on jollain lailla sormensa pelissä. Hoitona käytetään myös kipukynnystä nostavia lääkkeitä, kuten Lyrica tai Triptyl. Minä en ole näistä kummastakaan saanut apua. Panacodilla pärjään jotenkuten,mutta sitä en voi päiväsaikaan käyttää, koska se väsyttää liikaa. Välillä tuntuu, että vahva kipulääke myös "pehmittää päätä", vaikuttaa muistiin ja oppimiseen. Kodeiini on myös jonkin sortin huume, joka aiheuttaa riippuvuutta. Mieluiten olisin siis ilman tätä troppia, mutta nuo säryt ja valvotut yöt ajavat ihmisen äkkiä hulluuden partaalle. Masennus on myös valitettavan monen fibroihmisen kumppanina. Jatkuvan kivun ja "roskakoridiagnoosin" kanssa eläminen on varsin kuluttavaa, joten ei ole ihme jos ihminen uupuu ja masentuu. 

Onneksi pehmeitäkin hoitokeinoja on. Sauna aiheuttaa minulle kovia särkyjä, enkä kotona sauno kuin jouluna. Mökillä voin saunoa, kun menen viimeiseksi jäähdytelemään viileään järveen enkä mene enää sen jälkeen löylyihin. Avantouintia olen joskus harrastanut säännöllisesti, ja se pitää hyvin särkyjä loitolla. Liikunta kohtuullisessa määrin on hyväksi. Itse olen tehnyt sellaisen havainnon, että liikunnan on myös oltava kivaa ja mieleistä, hampaat irvessä puskeminen ei hyödytä. Nyt on asiat hyvin, kun zumbasta ja lenkkeilystä on syntynyt positiivinen riippuvuus. Elämän pitäisi olla helppoa ja stressitöntä. Useimmiten mahdoton asia toteuttaa.

Vertaistuen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Itse olen toiminut tukihenkilönä eräälle fibromyalgiaan sairastuneelle, ja nyt kun hän on päässyt sinuiksi sairautensa kanssa, vertaistuki toimii myös toisinpäin. Puolesta sanasta jo ymmärtää, mistä toinen puhuu.

Keskiviikkoiltana, tuon  vaikean yön jälkeen oli kai tarkoitus, että illasta tulee poikkeuksellisen ihana. Tapasin entisiä työkavereita vuosien takaa, ihmisiä, joilla on minulle ihan erityinen merkitys. Tapaamme harvakseltaan, nytkin oli aikaa edellisestä tapaamisesta vierähtänyt parisen vuotta, mutta aina jatkamme juttua siitä mihin olemme edellisen kerran jääneet, ilman mitään alkukankeutta. Tästä ystäväjoukusta saan aina myös vertaistukea näihin kipuiluihin. Tapaamme aina hyvän ruoan ääressä jossain mukavassa ravintolassa. Aina onnistumme herättämään pahennusta ilonpidollamme (joka ei johdu alkoholista), sillä tämän porukan kanssa irtoaa joka kerta ihan hervoton nauru, josta ei tahdo loppua tulla. Illan lopuksi pyyhitään aina ripsivärejä poskilta, kun on vedet silmissä naurettu. Ilot tuplaantuvat ja surut puolittuvat, kun ne saa jakaa ystävien kesken. Mahtoiko nauruterapia auttaa, kun seuraavana yönä ei kolottanut ollenkaan? Nämä ihanat asiat painavat vaakakupissa niin paljon, että viikon saldo jää kaikesta kurjuudesta huolimatta plussan puolelle!