Hae tästä blogista

Tietoja minusta

Oma valokuva
Elämäniloa ja maailmantuskaa. Valosta varjoon - ja takaisin. Tervetuloa matkalle mukaan!

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Sipulitietä Tallinnaan - tien päällä 2019

Paluumatkaahan emme olleet varanneet, vaan luotimme siihen, että saamme paluulipun meille ja Lyylille sitten kun siltä tuntuu. Hiukan alkoi jo matkaväsymys painaa, ja illalla leirintäalueella aloimme katsella laiva-aikatauluja. Alkumatkasta tapaamamme pariskunta antoi meille vinkin uudesta Muuga-Vuosaari -reitistä, jota Tallink-Silja ajaa Sea Wind -rahtialuksella. Myös Eckerö kulkee tuota reittiä M/S Finbo Cargo -rahtialuksella. Reitti on huomattavasti halvempi kuin Tallinna-Helsinki, ja Vuosaaresta pääsee helposti kehäkolmoselle ilman että pitää ajaa kaupungin läpi. Mutta eipä tuolle reitille ollut enää paikkoja lähipäiville, ja päädyimme varaamaan liput Silja Europalle Tallinnasta Helsinkiin vähän kalliimmalla hinnalla.

Peipsjärven rantatie

Olimme kuulleet, että Itä-Virossa Peipsjärven rannalla on hienoja hiekkarantoja, ja niinpä lähdimme ajamaan rantaa pitkin ylöspäin. Täytyy myöntää, että reitti oli pienoinen pettymys. Peipsjärvi vähän pilkotti sieltä täältä, enimmäkseen reitti oli pusikkotaivalta. Ilma oli vähän kolea ja sateinen, hyvällä ilmalla olisi voinut olla ihan toisenlainen fiilis, kun olisi voinut poikkeilla rannalla. Nyt ei tullut edes kuvia otettua. 

Sipulitie

Ihmettelimme tien varressa sipulia ja muita vihanneksia myyviä 100-vuotiaan näköisiä mummoja ja pappoja. Myös "suitsukala"-kojuja oli tien varressa paljon, joten Peipsjärvi taitaa olla varsin kalaisa järvi. Vasta illalla leirintäalueella netissä surffaillessani tajusin, että olimme ajaneet kuuluisaa Sipulitietä. Peipsjärven rannalla pienissä kylissä elää ortodoksiperinteitä hartaasti kunnioittavia Viron vanhauskoisia. Vanhauskoiset ovat yli 300 vuotta sitten Venäjältä kirkkouudistuksen myötä vainoja paenneita ortodokseja - tai siis heidän jälkeläisiään. He ovat tunnettuja rehellisyydestään ja ahkeruudestaan, sekä varsinkin sipulinviljelytaidoistaan! Peipsjärven rantojen maaperä on otollinen ryvässipulin kasvattamiseen, ja järven muta oivaa lannoitetta. Nämä sipulit ovat kuuluisia pehmeästä ja hienosta maustaan. Sipulin viljely ja myynti ovat merkittävää tuloa köyhän maankolkan asukkaille. 

Ja me ajelimme vaan ohi! Emme pysähtyneet valokuvaamaan, emme ostamaan sipuleita emmekä savukalaa! Kulttuurikohteitakin tien varrella olisi ollut. Mitä tästä opimme: kannattaa perehtyä vähän paremmin siihen missä kulkee, niin saa reissustaan enemmän irti. Jos vielä joskus kuljen Sipulitietä, lupaan ostaa sipulia joka mummolta ja kalaa joka kojusta.

Toila Camping

Päädyimme yöpymään Toila Camping -leirintäalueelle. Alueella oli joku saksalaisten matkailuautokokoontuminen, ja meitä ja Lyyliä katseltiin vähän ihmetellen, mutta emme antaneet sen häiritä. 


Suomen leirintäalueilla ollaan tarkkoja neljän metrin turvaetäisyydestä, mutta Virossa ei olla niin turhan tarkkoja... leirintäalueen vieressä oli hieno Toila Spa -kylpylä, mitä kävimme illalla vähän ihmettelemässä.

Tallinnaan

Matkaähky alkoi vaivata yhä pahemmin. Mietimme, poikkeaisimmeko vielä Narvassa, mutta päädyimme sittenkin seuraavaksi illaksi ja yöksi tuttuun ja turvalliseen Tallinnaan. Näin olisimme lähellä satamaa seuraavan aamun paluumatkaa varten. Ihmettelimme vähän yöpymispaikan kanssa, ja kävimme tsekkaamassa Pirita Harbour Camping -leirintäalueen tai oikeastaan matkaparkin Piritan satamassa. Alueella autot ja vaunut olivat niin kiinni toisissaan, että hyvä jos oven olisi saanut avattua, ja suihkustakin olisi joutunut maksamaan eri hinnan. Päädyimme yöksi Tallinna City Camping -alueelle, joka oli oikeastaan vain parkkipaikka, mutta vältti yhden yön majoitukseen. Hinta oli kyllä suolainen, mutta olipa sijaintikin suotuisa, ja suihkuunkin pääsi samaan hintaan. 

Ilta oli lämmin ja kaunis, ja niinpä hurautimme taksilla viettämään reissun viimeistä iltaa Tallinnan vanhaankaupunkiin. Väkeä oli paljon ja tunnelmaa riitti. 


Juhlimme pizzalla, ja juomiakin nautimme, kun Lyyli oli turvallisesti parkissa ja Timpan ei tarvinnut ajaa. 


Pizzat  olivat kohtuuhintaisia, mutta muuten hintataso yllätti. 




Olde Hansan terassilla lasi (pahaa) talon viiniä maksoi 9 euroa. Pitihän tuon legendaarisen ravintolan terassille kuitenkin mennä yhdet ottamaan. En tiedä johtuiko omasta väsymyksestäni, mutta olin pettynyt myös palveluun monessa paikassa. Toki väkeä oli paljon ja tarjoilijat kovilla. Yhdessä paikassa joutui odottamaan vartin, ennekuin tarjoilija tuli edes kysymään mitään. Toisessa paikassa emme saaneet vaihtorahoja ollenkaan. Tarjoilija pyöritteli vaan silmiään, kun niitä kyselimme. Kyse oli ainoastaan muutamasta eurosta, jotka olisimme luultavasti jättäneet pöytään juomarahaksi. Mutta olisimme halunneet tehdä päätöksen itse. 

Kaikesta huolimatta Tallinnan vanhakaupunki on ihana, ja oli mahtavaa vaan fiilistellä lämpimässä illassa.

Kotiin!

Aamulla olimme hyvissä ajoin odottamassa laivaa. Saimme seurata aika mielenkiintoista näytelmää, kun poliisi penkoi erään laivalta tulleen auton läpikotaisin. Jopa takakontin verhoilut purettiin. En tiedä mitä etsivät ja löytyikö mitään, mutta hiukan on käryä mistä oli kyse. 


Luulimme, että matka kestäisi sen pari tuntia, mutta kyseessä olikin risteilyalus ja matka kesti 3,5 tuntia. Aluksi harmitti, koska mieli paloi jo kotiin. Mutta matka meni kuitenkin mukavasti, söimme vähän ja kuuntelimme hassua virolaista tanssibändiä, joka yritti laulaa suomeksi. 


Reissussa on ihanaa, mutta aina nuo matkat uuvuttavat ja on ihana palata kotiin. Seuraavat päivät kuluivatkin sitten pyykkiä pesten ja naapureiden kanssa herkutellen. Ja kun vielä saimme viettää pari päivää mökillä rentoillen, niin kohta mieli paloikin taas uuteen reissuun. Mutta se onkin sitten ihan toinen stoori. 

Kiitos kun olet ollut matkalla mukana!

Pala taivasta - tien päällä 2019

Kun Latviassa ollaan, tulee mieleen tietenkin Riika. 
Matkaa ei olisi ollut pitkälti, mutta päätimme kuitenkin kääntää auton nokan takaisin kohti Viroa. Riikaan ja Vilnaan sitten ehkä joskus toisen kerran. Pärnussa riitti sulattelemista. Ei makeaa mahan täydeltä. Myös Tarto olisi ollut lähes matkan varrella, mutta sinnekään emme poikenneet. Emme ole niinkään kaupunkilomailijoita, vaan nautimme luontokohteista ja kauniista maisemista.

Iso ja pieni Taevaskoda

Taevaskoja on kylä Kaakkois-Virossa  Pölvamaan  maakunnassa Pölvan kunnassa. Siellä sijaitsevat iso ja pieni Taevaskoda, hiekkakivimuodostelmat Ahja-joen laakson luonnonsuojelualueella.
Taianomaiseen paikkaan liittyy monta myyttiä ja legendaa.

Pääskyset ovat tehneet pesiä pehmeään hiekkakivimuodostelmaan, ja Ahja-joki on kaivertanut sinne omia uomiaan ja lähdeluolia.


Ihmisiä katsellessa voi arvioida Ison Taevaskodan mittasuhteita. Sanotaan, että jokaisen virolaisen pitäisi käydä täällä kerran elämässään, ja ympärillä kuuluikin lähes pelkästään Viron kieltä. Väkeä oli kyllä paikalla paljon.

Virgin´s cave eli Neidonluola



Yllä oleva luola on Virgin´s Gave eli Neidonluola.  Legendan mukaan tässä luolassa asuu kultatukkainen neito, joka tulee luolastaan vain juhannusyönä. Onnellinen se mies, joka neidon näkee, sillä hän tulee myös kohtaamaan mielitiettynsä samana juhannuksena. Myytti kertoo, että neito odottaa prinssiä tuomaan hänelle juhannusyönä kukkivan sananjalan.


Pieneltä Taevaskodalta isolle Taevaskodalle kulkee luontopolku, joka kiertää yläkautta takaisin. Matkaa tulee muutama kilometri. Osa reitistä on esteetön, joten myös pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa pääsee ihailemaan maisemia. Pitkin Ahja-joen rantoja luonnonsuojelualueella voi vaeltaa pitempiäkin reittejä. 





Metsän vanhin

Yksi Taevaskodan legendoista kertoo Metsän Vanhimmasta, joka istuu valtaistuimellaan ja hallitsee kaikkia metsän olentoja. Hän koskettaa jokaista, joka kulkee Taevaskodan alueella. Jos kulkee hiljaa, voi kuulla hänen äänensä puiden huminassa ja puron solinassa. Kulkijan on muistettava, että mikään ei jää huomaamatta Metsän Vanhimmalta. Hän haluaa luonnon säilyvän puhtaana ja koskemattomana. Kulkijan tulisi myös kunnioittaa luontoa eikä turmella sitä. Hiljaa kävellessäni olin todella kuulevinani Metsän Vanhimman kuiskailevan puissa. Hän on hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava olento.

Äiti Kevät



Tässä luolassa asuu Äiti Kevät. Luolan luo johtavalla polulla oli kulku kielletty sen vaarallisuuden vuoksi, ja sekös houkutteli kulkijoita. Me kunnioitimme kieltoa ja kuvasimme luolaa kauempaa.


 Äiti kevät lähettää luolastaan kevätpuroja ja kaikkia kevään merkkejä, kun luonnon on aika herätä talviunestaan.

Taevaskodalla voi nähdä kuningaskalastajan kalastamassa. Mekin yritimme lintua bongailla, mutta näimme vain sorsia.

Sanotaan, että Taevaskodat ovat kauniita kaikkina vuodenaikoina. Me kuljimme tuon lyhyen, parin kilometrin lenkin, ja fiilistelimme paikan mystistä tunnelmaa. Taevaskodat taitavat olla vähän huonosti tunnettuja, minä ainakin sain vinkin näistä ihan sattumalta. Jos arvostat kaunista ja ainutlaatuista luontoa, mene ihmeessä käymään paikalla jos tuolla päin kuljet.

Yöksi menimme läheiselle Taevaskoja Salamaa -leirintäalueelle. Ilta oli aurinkoinen mutta viileähkö, ja päivän reissaamisen jälkeen oli mukava taas levähtää.



lauantai 17. elokuuta 2019

Kaikenlaisia leirejä

Heippa!

En ehtinyt edellisen reissun matkakertomusta saada loppuun, kun tulikiin jo startattua seuraavalle. Koska: viimeinen lomaviikko, lämmintä luvassa, aurinkoistakin. Joten kuuntelimme meren kutsua ja kävimme ajelemassa kauniin Saariston rengastien. Mutta siitä lisää sitten myöhemmin. 

Tänään illansuussa kotiuduimme. Huomenna vietän hengähdyspäivän ennen maanantaista töihin paluuta. Oli mahtavat neljä lomaviikkoa. Kävimme juhlissa, vieraitakin kävi. Mökkeilimme helteessä ja vesisateessa. Lyyli kuljetti meitä väsymättä 2500 km Suomessa, Virossa ja Latviassa. 

SFC Mussalo, Taivassalo


Leirintäalueilla yöpyessä tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, suomalaisia ja ulkomaalaisia. SF-Caravanin jäsenyhdistysten alueet eli SFC-alueet ovat edullisia, siistejä, rauhallisia ja turvallisia. Kausipaikkalaisia (joilla siis on vaunu vakituisesti alueella satunnaisia reissuja lukuunottamatta) on paljon, ja vaunujen ympärillä on hienoja terasseja ja kukkaistutuksia. Vieraisiin suhtaudutaan ystävällisesti. Isäntä esittelee vapaat paikat mistä valita. Hiljaisuus on yleensä klo 23-06, ja silloin on oikeasti hiljaista joten yönsä saa nukkua rauhassa. Jos joku porukka innostuu tämän jälkeen äänekkäästi juhlimaan, isäntä käy ystävällisesti hiljentämässä heidät. Lapset komennetaan vaunuihinsa.



Asuntovaunuaikoina, ennenkuin meistä tuli mökkihöperöitä, meilläkin oli hetken aikaa kausipaikka, mutta se ei ollut ihan meidän juttu. Kausipaikkalaiset hoitavat alueita talkoilla. Toiminta rahoitetaan jäsenmaksuilla, aluemaksuilla ja kausipaikkamaksuilla. Yleensä lapset on huomioitu hyvin. Viime yön vietimme SFC Vakka-Suomen alueella, Uudenkaupungin Rairannassa. Vierailijat voivat lahjoittaa pullonsa ja tölkkinsä yhdistykselle, ja monissa paikoissa, kuten Rairannassa panttirahat käytetään lasten ja nuorten hyväksi. Rairantaan oli hankittu panttirahoilla esim. leikkimökki, hämähäkkikeinu ja kiipeilytelineitä (karavaanaritko kosteaa porukkaa :)? ). SFC-alueilla saunat yleisillä vuoroilla - kesäaikaan joka ilta - sisältyvät leirintähintaan. Saunavuorot ovat erikseen miehille ja naisille, ja joillain alueilla on erilliset miesten ja naisten saunat. Halutessaan voi varata myös perhesaunan pientä maksua vastaan.  Usein ne parhaat keskustelut käydään juurikin saunan lauteilla. Naisten saunassa tosin käy välillä sellainen kälätys, että itse pakenen paikalta. Aiemmin alueille otettiiin vain SF-Caravanin eri jäsenyhdistysten jäseniä yöpymään, mutta nykyään useimmille alueille pääsevät myös satunnaiset yöpyjät, mikä on tuonut mielestäni kivaa säpinää alueille. Heille leirintämaksu on vähän korkeampi kuin jäsenille, mutta silti edullinen yleisiin leirintäalueisiin verrattuna.

Jokainen itseään kunnioittava SFC-alue järjestää myös treffejä. Treffien aiheet voivat olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Tanssitreffit, karaoketreffit, lasten treffit, venetsialaiset, unhoituksen yö....treffeillä ohjelmaa on monipuolisesti, väkeä paljon ja niistä peritään erillinen treffimaksu leirintämaksun lisäksi.

Ja sitten ne yleiset leirintäalueet. Tähtiluokitus antaa jonkinlaista kuvaa alueen tasosta, mutta ei välttämättä sen hoidosta ja siisteydestä. Tähtiluokituksiin vaaditaan tietyt palvelut, esim. ravintola tai erilaisia aktiviteetteja. Toiset alueet ovat todella siistejä, mutta joskus sesonkiaikaan voi varautua siihen että vessoissa ei ole paperia ja suihkun lattiat ovat niin likaisia, että suihkuun on mentävä Crocsit jalassa. Leirintämaksut ovat korkeammat kuin SFC-alueilla, ja usein perusmaksun lisäksi peritään vielä henkilömaksuja. 




Mutta välillä näilläkin alueilla olemme yöpyneet. Kesäaikaan näkee jos jonkinlaista yöpyjää ja kuulee montaa eri kieltä. On isoja perheitä teltoissa, ja joskus sateella tekisi mieli kutsua porukka autoon suojaan. Mutta retkeläiset ovat varautuneet joka säähän. Saksalaisilla on hyvin kekseliäitä tapoja majoittua autossa, esim katolle nouseva teltta tai farmariautoon rakennetut petipaikat. Olemme nähneet jopa kolmen henkilön yöpyvän farmariautossa. Jostain auton kätköistä sitten löytyy vielä grillit, keittimet, ruoat, ruokailuvälineet, pöydät ja tuolit jne...kaikki tarkassa järjestyksessä. 

Moskenes Camping, Lofootit

Moskenes Camping, Lofootit

Yleensä matkaajat tulevat alueille yöpymään ja käyttämään suihkuja ja keittiöitä. Mutta sitten on niitä jotka tulevat juhlimaan, ja juhlat saattavat jatkua kovaäänisinä pikkutunneille ilman että kukaan puuttuu asiaan. Nämä tilanteet ovat kyllä mielestäni vähentyneet ja yleensä saa nukkua yönsä rauhassa. 

Jokaisen leirintäalueen tekee omanlaisekseen miljöö: järvi, meri, vuoret, metsä...niistä ei tähtiä anneta, mutta tämä on ehkä tärkein kriteeri, ainakin minulle. 

Matkaparkki, Hailuoto, Marjaniemi

Matkaparkki, Stellplaz, Vesterålen

Matkaparkit ovat yöpymispaikkoja, mitkä eivät täytä leirintäalueen kriteerejä, mutta niissä on usein esim. wc, suihkut ja keittiöt. Ja sitten on tietenkin vielä puskaparkit, missä matkaaja on omillaan.

Tänäkin kesänä on nähty kaikenlaisia leirintäalueita ja paljon on ollut ihmettelemistä. Reissaaminen on kivaa, mutta aina on yhtä ihanaa tulla kotiin. On kiva hoidella kasvejaan, elellä vähän väljemmin, jopa pyykin pesu on kivaa. Töihin palailen hyvillä mielin. Ja matkapäivityksiä on vielä tulossa muutama. 

Edellisen reissun jälkeen kiittelimme ihania naapureitamme postien, kukkien ja siilien (kyllä!) hoitamisesta paellaillallisella.


Palaillaan, kaunista viikonlopun jatkoa!


maanantai 12. elokuuta 2019

"Pakollinen" Latvia - Tien päällä 2019






No miksi suomalaiset nyt Latviaan menevät? Monestakin syystä, mutta tämä on varmaan yksi.


Ainazin SuperAlko sijaitsee ihan Viron ja Latvian rajan pinnassa. Rajamuodollisuuksia ei ollut. Liikennettä oli paljon, iso osa autoista oli Suomen rekkareissa. Hartwallin rekat toivat juomia, joita suomalaiset sitten ostivat kuskatakseen takaisin Suomeen. Latvia oli parahiksi laskenut alkoholin veroprosenttia. 

Juhlajuomien ostajia näkyi paljon. Isot kärryt olivat täynnä kuohuviinipulloja, viinilaatikoita, olutta, siideriä, lonkeroa....halpaa oli. Meidän ostoksemme olivat maltillisia, olimmehan oikeastaan ohikulkumatkalla. Moni oli varmaan tullut päiväksi Tallinnaan auto mukanaan, ja hyvin ehti käydä Latvian puolella. Sen verran lyhyitä ovat välimatkat Baltiassa. Henkilöautojen takakontit ja jopa pakettiautojen tavaratilat täyttyivät juomista. 

Hetken harkitsimme ajelemista Riikaan asti, mutta emme halunneet ahnehtia liikaa samalla reissulla, joten tyydyimme ajelemaan kierroksen Latvian maaseudulla. Ihmettelimme tienvarsien haikaroita, joihin silmä oli tottunut jo Viron puolella. Puimureiden ympärillä pelloilla niitä parveili samalla lailla kun Suomessa kynnettävillä pelloilla lokkeja. Muutaman pesänkin näimme sähköpylvään nokassa. Meinasipa edellämme ajava bussi ajaa haikarakolarinkin,  kun parvi lähti lentoon viereiseltä pellolta. 

Ihmettelimme, kun ihan tavallisen maantien reunoille oli istutettu koivuja ja lehmuksia kauniiksi kujiksi. Pientareilla kasvoi kukkia, joita Suomessa on perennoina kukkapenkeissä. Monet pihat olivat pakahduttavan kauniita kukkameriä. Sen sijaan moni talo olisi kaivannut kipeästi maalia, ja muutenkin maaseudulla näkyi paljon köyhyyttä ja kurjuutta.

Nälkähän se alkoi taas muistutella, ja päätimme syödä Latvian puolella jossain pikkupaikassa, jossa ehkä saisimme tutustua paikallisiin herkkuihin. Valkan rajakaupungista löysimme lounaspaikan, missä ruoasta maksettiin painon mukaan. Ruoka oli tajunnan räjäyttävää.


Kyselin tuon keiton sisällöstä, baarityttö sanoi sen olevan "kind of spinach". Ehkä siinä oli pinaattiakin, sen lisäksi kaikkea muuta tunnistamatonta. Varsinkin sika-nauta -tyyliset lihasäikeet saivat kasvissyöjän vatsan vellomaan. Muutaman lusikallisen nieleskelin väkisin pahimpaan nälkään. Isäntä söi jonkinlaista liha-perunalaatikkoa jossa oli ihan rehellistä läskiä. Koko tämä ihanuus maksoin yhteensä kuutisen euroa, joten rahallinen tappio ei ollut suuri.

Baarin vieressä oli jonkinlainen vaate-kenkä-laukku-mikälie -kauppa, jossa poikkesimme. Vaatteista suurin osa oli tekokuituisia kamaluuksia, puntillisia mummoalkkareita ym., mutta kenkäosastolta löysin mieleisiäni bling-sandaaleita.


Hintaa näillä oli n. 13 euroa pari. Isäntä löysi parillakympillä nahkaiset juhlakengät itselleen. Tämä kompensoi vähän ruokapettymystä. 

Valka on jaettu kaupunki, jonka toinen puoli (Valka) kuuluu Latvialle ja toinen (Valga) Virolle. Taas ylitimme rajan lähes huomaamatta, joskin Valgan puoli oli selvästi vauraampaa aluetta kuin Latvian Valka. Kaupungin jako perustuu rajakiistan ratkaisuun vuonna 1920, jolloin Viro sai kaupungin ydinosan ja eteläinen osa jäi Latvialle. Tarina kertoo, että uusi rajalinja kulki Valgan asemapäällikön makuuhuoneen kohdalla, ja hän sai valita Viron ja Latvian kansalaisuuden välillä. Hän valitsi Viron, koska hänen nukkuessaan pääpuoli oli Viron puolella ja jalat Latviassa (lähde: Wikipedia).

Yöksi päädyimme Vaibla Puhkekeskukseen kauniin Vörsjärven rannalle. Näitä Puhkekeskuksien kylttejä näkyi tämän tästä ajellessa, ja pian ymmärsimme, että kyltti tarkoitti jonkin sortin majoituspaikkaa. Yöpyjiä ei taaskaan ollut montaa lisäksemme, muutama perhe telttailemassa, saksalainen vanhahko pariskunta pienen koiran kanssa matkailuautolla,  sekä aallonmurtajan takana retkeilijöitä. Paikka oli kaunis ja tunnelmallinen, varsinkin hämärän tullen. Telttailijat sytyttelivät taas ulkotulia teltan ympärille. 




Suihkut ja käymälät oli rakennettu jonkinlaiseen konttiin, joka oli iltasella varsin siisti ja uuden näköinen. Aamulla sitten viemäröinti oli pettänyt ja lattioilla lainehti vettä. Mutta meillä matka jatkui.



sunnuntai 11. elokuuta 2019

Miksi tänne lähdimme? - Tien päällä 2019



 Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä
kastumme aina kun kävelemme keskustaan.
Nähtävyyksiä ei ole mutta
taloista katsoo pyöreät ikkunat.

Ihmiset kantavat leivoslaatikoita
kahviloita on paljon, tuolla uusi kohvik
muutaman päivän kuluttua myös meillä
on kantakohvik ja siellä kantapöytä. 

-Ultra Bra: Pärnu-

Mitä ajattelet, kun ajattelet Viroa? Varmaan ensimmäiseksi tulee mieleen Tallinna. Mutta ehkä heti sen jälkeen Pärnu. Tämä ehkä selittää sen, miksi olimme vähän kärsimättömiä Saarenmaalla. Koska seuraava kohde kangasteli mielessä. Ja sehän oli juurikin Pärnu. Ensimmäiseksi navigoimme kuitenkin varsin epäromanttisesti varaosaliikkeeseen. Osaa ei olisi saatu parin päivän varoitusajalla, mutta meille neuvottiin toinen liike, johon se saatiin tilattua seuraavaksi aamuksi. Ja huomattavasti halvemmalla kuin Suomessa. Jos rikot autosi, se kannattaa tehdä Virossa. 

Vanatoassa tapaamamme suomalaispariskunta neuvoi meille Konsa Motel Caravan -leirintäalueen parin kilometrin päässä Pärnun keskustasta, joten sinne suunnistimme. Respassa puhuttiin hyvää suomea ja suomalaisia oli paljon paikalla. Alue oli ihan Pärnujoen rannalla, ja alueelta johti päällystetty kävelytie keskustaan ja rannalle. Leiriydyttyämme suunnistimme kävellen kaupungille ihmettelemään ja fiilistelemään. 



Kukka-asetelmat tekivät vaikutuksen, ja alkoi todella tuntua siltä, että nyt ollaan ulkomailla. Suomessa on mielestäni nykyään palvelu kaupoissa ja ravintoloissa varsin ystävällistä. Espanjassa jopa ylipalvellaan, ja sisäänheittäjiä joutuu väistelemään. Virossa ja varsinkin Pärnussa olin kyllä pettynyt palveluun. Se oli välinpitämätöntä, usein jopa töykeää. Tosin poikkeuksiakin oli. Hintataso Pärnussa oli Suomen luokkaa, paljon oli myös kauppoja täynnä ylihinnoiteltua matkamuistokrääsää. Perusfiilis oli kuitenkin rento ja leppoisa, ja tuli tunne, että tänne pitää päästä uudestaan. 

Katusoittaja


Vaikka matka ei kaupungilta leirintäalueelle pitkä ollutkaan, kävi paluumatkalla väsymys matkamiesten käpälään. 

Seuraava päivä oli hääpäivämme, nro 22. Koska Pärnussa kaikki näyttivät pyöräilevän, mekin vuokrasimme fillarit leirintäalueelta. En ole vuosiin pyöräillyt, enkä muistanut miten hauskaa se on, ja miten nopeasti pääsee paikasta toiseen!

Aamulla ensimmäiseksi pyöräilimme varaosaliikkeeseen ja isäntä laittoi Lyylin kuntoon. 


Ilma suosi, ja pyörätie vei ihanalle hiekkarannalle, jota näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. 


Auringonpalvojia oli paljon, ja mekin kahlailimme lämpimässä rantavedessä ja istuskelimme rantabaarissa. Rannalla oli pukukopit ja jopa WC:t ja suihkut, joita Espanjassa olen rannalla kaipaillut. 

Illalla pyöräilimme sitten kaupungille hääpäivän iltaa viettämään ja syömään. 


Koska meillä ei mitään varsinaista aikataulua ollut, ja Pärnu oli pääkohteemme, ajattelimme jäädä sinne vielä yhdeksi kokonaiseksi päiväksi. Mutta kulkurin mieli on levoton, ja säätiedotuskin näytti siltä, että pilviä on taivaalle tulossa, purimme leirin ja lähdimme tien päälle. Jäi kuitenkin vahva tunne, että Pärnuun tulemme vielä uudestaan.

Nälkäiset matkailijat - tien päällä 2019

Sateisena sunnuntaina mökillä on mukava viipyillä reissumuistoissa, järkkäillä valokuvia ja tutkailla päiväkirjamerkintöjä. Ja siirtää ne sitten tänne blogiin, palailla niihin ehkä talvella, kun tuntuu ettei kesää ole koskaan ollutkaan. Tai vaikka vuosien päästä, uusia reissuja suunnitellessa.

Kuressaareen päästyä meillä olikin sitten jo nälkä. Isäntä tietää, että vatsa tyhjänä olen kurja reissukaveri, joten ensitöiksemme kaupunkiin tultua etsimme parkkipaikan ja ruokapaikan.


Sen jälkeen tutkailimme hiukan kaupunkia.



Nähtävää olisi varmaan ollut paljonkin, mutta tällä kertaa halusimme nähdä merta ja maaseutua, joten lähdimme ajelemaan kohti Saarenmaan eteläisintä niemeä, jossa on yksinäinen Sörven majakka.


Niemellä tuuli niin että tukka meinasi lähteä päästä, mutta tuuli oli lämmin ja merivesi valheellisen kirkasta.


Takaisin kohti Kuressaarta ajelimme pitkin rannikkoa. Poikkesimme kahvilla ja ihailimme karuja rantoja ja tuulimyllyjä. Tie muuttui välillä päällystämättömäksi ja niin kuoppaiseksi, että pelkäsin Lyyli-paran hajoavan kappaleiksi.



Kuressaareen palattuamme olikin aika taas etsiä yöpymispaikkaa. Jostain syystä mitkään kaupungin lähialueen leirintäalueet tai pihamajoitukset eivät napanneet, vaan päädyimme takaisin Vanatoaan. Mantereelle päin olimme kuitenkin matkalla, joten olimme siten lähellä lauttarantaa. Tällä kertaa leireilijöitä ei ollut meidän lisäksemme kuin saksalainen pariskunta, jolla oli sängyt farmariauton takaosassa. Näitä saksalaisten systeemejä tulee aina reissussa päiviteltyä. Totesimme, että kyllä meillä on Lyylissä ruhtinaalliset oltavat, vaikka se ei ihan viime vuoden mallia olekaan. Kiinteät sängyt, ruokapöytä, keittomahdollisuus, jääkaappi, säilytystilaa, jopa WC.

Aamulla, kun olimme lähdössä jatkamaan matkaa, tapasimme suomalaispariskunnan, joka oli tullut katsomaan, millainen paikka Vanatoa on. Heillä oli paljon kokemusta karavaanarimatkailusta Virossa, ja saimme heiltä hyviä vinkkejä. Tässä vaiheessa huomasimme myös, että ihan ilman vaurioita ei Lyyli ollut pompputeiltä selvinnyt, vaan lampun umpion lasi oli rikki. Aina näitä pikku vaurioita reissussa sattuu, ja kun Lyyli on tosiaan sen 30 vuotta vanha niin varaosien saatavuus ei aina ole ihan itsestään selvää. Mutta vaikeudet on tehty voitettaviksi ja ongelmat ratkaistaviksi. Seuraavana etappina siis varaosaliike ja autokorjaamo!

Ihmeitä - tien päällä 2019






Hei, terveisiä Lehmikseltä missä lehmätkin lentävät. Tämä kaunotar on Pärnun tuliainen, ja on tullut aika kirjoitella taas matkapäiväkirjaa. Tämä Lyylimme on yksi ihmeistä, ikää autolla on liki 30 vuotta ja sillä olemme viime vuosina reissainneet viidessä eri maassa. 


Kesälomani alkoi helleviikolla, jolloin elohopea nousi useana päivänä yli 30 asteen. Hellepäiviä oli ihana viettää mökillä veden äärellä. Ensimmäisen lomaviikon päätteeksi vietimme poikani synttäreitä kaikin puolin lämpimissä tunnelmissa. Toisella lomaviikolla ilmat sopivasti viilenivät, ja me ajoimme Lyylin laivaan ja matkustimme Tallink Starilla parin tunnin matkan Tallinnaan. 

Ensimmäisenä etappinamme oli Saarenmaa. Virtsu-Kuivastu -välillä kulkee lautta. Olimme varautuneet ruuhkiin varaamalla ja maksamalla lauttamatkan etukäteen netissä. Matkalla oli tietöitä ja parikin pysäytystä, ja hiukan tuli kiire ehtiä varatulle lauttamatkalle. Kun lauttamatkan varaa etukäteen, aukeaa puomi automaattisesti rekisterikilven luettuaan. Mutta eipä auennutkaan, ja ilmettelimme aikamme puomin takana, kunnes kävimme kysymässä asiaa lippuluukulta. Kuinka ollakaan, olimme varanneet lipun juurikin sille varauspäivälle, joka oli 14.7. No, aina sitä jotain mokia sattuu, ja maksamalla uudestaan n. 14 euron lauttamaksun, puomi aukeni ja pääsimme ajamaan lautalle. Lauttamatka kesti 25 minuuttia ja hiukan ehdimme jotain haukatakin lautan baarissa. 

Olin vähän tsekannut etukäteen majoitusvaihtoehtoja, ja koska kello oli tässä vaiheessa jo paljon, oli selvää, että yöpyisimme Muhun saarella emmekä yrittäneet Saarenmaan puolelle. Päädyimme Vanatoa Turismitaluun, joka on kaunis majoituspaikka vanhan maalaistalon pihapiirissä. Vanatoassa on majoitushuoneita, ja muutama leirintäpaikka omenapuiden alla. Meidän lisäksemme puutarhassa oli majoittumassa kaksi perhettä, toinen teltassa ja toinen asuntovaunussa, saksalaisia ja virolaisia. Nämä pienten lasten kanssa telttailevat perheet herättävät aina kunnioitusta mielessäni. He sytyttelivät kynttilöitä ja paistoivat makkaraa kertakäyttögrillissä. 

Me vietimme juttuhetken paikan isännän kanssa baarissa viinilasin ääressä. Hän puhui hyvää suomea ja kertoi paikan historiasta, ja saimme myös vinkkejä Saarenmaata varten. Usein Muhun saaresta puhutaan osana Saarenmaata, mutta isäntä teki selväksi, että Muhu on Muhu ja seuraava saari on sitten Saarenmaa. 


Viehättävä paikka ja ystävällinen palvelu. Ikinä en ole missään kuullut sellaista kaskaiden siritystä kuin tuona lämpimänä iltana. Hetken vielä istuskelimme niitä kuunnellen, kunnes uni voitti. 

Aamulla jatkoimme matkaa hyvin levänneitä kohti Saarenmaata. Muhusta Saarenmaalle menee silta, joten lauttayhteyksien kanssa ei tarvinnut tällä kertaa toheloida. Matkalla Kuressaareen pysähdyimme erään ihmeen äärelle. 20 km ennen Kuressaarta on Kaalin kraateri, pyöreä meteoriittijärvi. 



Meteoriitin uskotaan törmänneen maahan esihistoriallisella aikakaudella, n. 7500-7600 vuotta sitten. Sen aiheuttamia tuhoja on verrattu atomipommin räjähdykseen.  Kraatereita on yhteensä yhdeksän, joista Kaalin kraateri on suurin ja ainoa, jonka pohjalla yleensä on vettä, joten voidaan puhua meteoriittijärvestä. Kraateri on ollut paikallisen väen pyhä paikka ja sen äärellä on rukoiltu ja annettu uhreja luonnolle. Paljon oli vierailijoita paikalla nytkin. Kannattaa kyllä käydä kraaterin äärellä jos tuollapäin olet liikenteessä.

Harvoin sitä lomallaan vesisadetta toivoo. Nyt olen kuitenkin kiitollinen noista pisaroista, jotka putoilevat rutikuivalle nurmikolle.