Kukkailoa ja vähän sukkiakin

Ihana orkidea on tuliainen miehen siskolta, edelleen hengissä Hilkka!

 Meillä ei ole pitkään aikaan ollut muita viherkasveja kuin tuo allaoleva kultaköynnös, joka on parikymmentä vuotta vanha ja välillä juurrutettu uudestaan, kun on käynyt kaljuksi. Jotenkin kasvit ovat yksi kerrallaan kuolleet eikä ole tullut uusia hankittua tilalle. Aikanaan kun oli koiria, halusin myös pitää sisustuksen aika riisuttuna, ja välttyä siivoamasta multaa lattialta. Itse en ole mikään sisustustrendi-ihminen, mutta onkohan niin että ne ovat olleet vähän out ja nyt ovat palaamassa sisustukseen?

Tyttäreni muutti kesän alussa omaan kotiin ja innostui kasveista uudessa kodissaan. Ja hiljalleen minunkin on alkanut tehdä mieli jotain vihreää kotiin, nyt kun ei ole enää muita huollettavia. Ongelma on se, että meillä ei ole oikein ole ollut kasveille paikkaa kun ei ikkunalautojakaan ole. Mutta sattuipa silmääni kierrätyskeskus Patinan sivuilta tällainen kukkapöytä, ja sille löytyi paikkakin. Tähän paikkaan ei koirien aikaan voinut kukkia ajatellakaan, tuossa vieressä on nimittäin terassin ovi, josta ne pyyhälsivät monta kertaa päivässä sisään ja ulos.

 

Tänään näyttivät kaapit sen verran tyhjiltä, että piti pyytää Timppa kuskiksi ja lähteä ruokakauppaan. Samalla reissulla sitten kukkapöytäkin kotiutui, sekä muutama viherkasvi. 

 Elikäs palmuvehka ja kultaköynnös neon. Tuo periteisempi kultaköynnös on pistokas ja juurtumassa, naamiotu vaan suojaruukkuun. Sinkkiset suojaruukut ovat olleet käytössä puutarhassa, nyt pääsivät sisätiloihin.

Nyt kun trendin aallonharjalle matkataan, niin viherkasvien osalta "enemmän on enemmän" eli paljon kasveja, ja mieluusti ryhmässä, eikä ripoteltuna pitkin asuntoa. Inspiraatiokuvana minulle on toiminut tämä Pientalo-lehden kuva.

Nuo muutamat viherkasvit eivät vielä ihan urbaanilta viidakolta näytä, mutta luulempa että täydennystä on tulossa. Tytär on tulossa käymään ja lupasi viedä äipän Plantageniin....

Toipuminen on sujunut hiukan takkuillen. Voimat ovat poissa, pyörryttää ja jopa sellainen ihme on tapahtunut että ruoka ei maistu. Paitsi tietyt vegaaniset herkut kuten Wienernougat, vegaaniset Magnum-puikot (ihana uutuus!). Suolaisen nälkään sitten popcornia. Ostosten lomassa kyllä maistui Mäkkärissä McVegan, kun tuntui, että pitää saada pikaista vahvistusta heikotukseen. 

Muutama päivä meni ennekuin puikotkaan alkoivat pysyä kädessä. Nyt olen katsonut Netflixistä Sorjosen koko toisen tuotantokauden ja samalla vähän neulonut. Kirjoneule ei oiken onnistu telkkaria (tai läppäriä) katsellessa, vaan olen palannut takaisin pintaneuleisiin, jotka ehkä kuitenkin tuntuvat omemmilta. 

Kettuneuleita toivottiin eräälle keväällä syntyvälle pikkuketulle. 

Alkuperäinen ohje löytyy Katarimarian blogista

missä muuten on aivan ihania käsitöitä pienille ja vähän isommillekin ihmisille. Ketun korvat tuottivat hiukan päänvaivaa, ne kun on alkuperäisessä ohjeessa tehty silmukoita jäljentäen, mikä ei minulta onnistu, ei sitten millään. Yritin myös tikapuutekniikkaa, yhtä huonolla menestyksellä. Niinpä päädyin tekemään korvat kirjoneuleen tyyliin kuljettaen lankaa neuleen kämmenpuolella. Ihan tyytyväinen en ole lopputulokseen, korvaosuus vähän kiristää, olisi varmaan pitänyt vaan katkaista lanka tuossa kohtaa vaikka se olisi vähän päättelemistä lisännytkin. Alkuperäisen ohjeen junasukkamalli tuntui valmiina täysin eri kokoiselta kuin nuo lapaset, joten teinpä vielä vähän pienemmät sukat lapasten pariksi. 

Tuo ketunvärinen Nalle-lanka olikin muuten kiven alla. Nyt sitä on reilusti jäljellä, jos vaikka lisää näitä innostuisin tekemään. 

Viiden lehden tossuista olen muokannut kolme eri kokoa, eli nytpä näitä on helppo tehdä melkeinpä minkäkokoiseen jalkaan vaan. 

Kukaan ei varmaan ole välttynyt huomaamasta, että kaupoissa on jo täysi joulu päällä. Niin oli myös tuolla kierrätyskeskuksessa. Meidän jouluvalmistelut on jo pitkälti tehty, nimittäin matka varattu Torreviejaan ja espanjalaiseen joulupöytään. No, kyllähän Torreviejasta löytyy ihan suomalaisiakin ravintoloita, voipi olla että aattona käydään syömässä ihan suomalainen jouluateria. Pitkällä reissulla ehtii silti Espanjan herkuistakin nauttia. 

Joulukorttimateriaalit ostin viime joulun jälkeen alennusmyynneistä ja kortitkin valmistuivat jo kevättalvella. On tietenkin heitä, joita haluaa myös muistaa pienellä tervehdyksellä. Yhden joulun olen saanut viettää Lanzarotella ja siitä on jäänyt hyvät muistot. Ensi joulua odotan ihan erityisesti!

Tähystys takana!

Huomenta!

Tähystyksestä selvitty erinäisten vaiheiden jälkeen ja nyt kotona toipumisen alussa. 

Eilen piti sairaalassa olla klo 7.15 joten herätys oli aikaisin. Luulin, että valvon ja jännitän koko yön mutta ihme kyllä nukuin aika hyvin ja kännykän piti herättää. Syömättä ja juomatta piti olla klo 24 jälkeen. Minulle tuo syömättömyys ei ole mikään ongelma, mutta vettä olen tottunut lipittämään koko ajan joten jano oli kova. Jännitys alkoi laueta kun pääsin osastolle ja tapasin sairaanhoitajan ja lääkärin. Minut leikannut lääkäri on alansa huippuja joten sen puoleen ei tarvinnut pelätä.

Saliin pääsin noin klo 9, joten kauaa ei tarvinnut odottaa. Minulla jännitys tekee sen, että suonet karkaavat jonnekin, ja tipan laittaminen oli aika mielenkiintoinen prosessi. Oikeaan käteen se saatiin sitten onneksi laitettua. Tähystys oli suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksella. Itse puudutuksen laittaminen sujui hyvin,  mutta jostain syystä polvi ei lähtenyt kunnolla puutumaan, vaan tunsin ihan hyvin kun sitä pestiin. Lääkäri oli jo salissa, joten päätettiin nukuttaa. Se päätös tehtiin niin nopeasti, että en edes itse tajunnut mitään muuta kuin nukutuslääkärin sanat "kauniita unia". 

Heräämössä muistan katsoneeni kelloa ensimmäisen kerran n. klo 11, varmaan olin siellä ollut jo hyvän aikaa ennen sitä. Heräämössä haavaa tarkkailtiin, koska se näytti vuotavan vähän sidosten läpi. Puudutus sitten vaikutti siellä missä sen ei olisi pitänyt eli lantion alue oli täysin puuduksissa. Edellinen tähystys on tehty puudutuksella viisi vuotta sitten enkä muista mitään tällaista hankaluutta siinä. Lantion puutuminen teki pissalla käynnistä mahdotonta, joten kerran jouduttiin katetroimaankin. Kyllä sitä ihminen voi olla perusasioista onnellinen, sitten kun tuokin toimitus onnistui.

Jalatkaan eivät oikein kantaneet, joten pääsin pyörätuolin kyydissä kotiutusosastolle, missä oli erittäin ystävällinen pöytiin tarjoilu.

Eilen oli sellainen päivä, että vegaanisuus vaihtui hetkeksi lakto-ovoon, sillä nälkä oli sitä luokkaa etten näistä tarjoiluista kieltäytynyt. Sitten kun pysyin tolpillani, pääsin pukukoppiin vaihtamaan omia vaatteita päälleni. Mutta kun vedin  sairaalan pöksyt jalastani, myös osa sidoksista irtosi, ja haava alkoi vuotaa ihan kunnolla. Soittokellolla kutsuin henkilökuntaa paikalle, ja sitten mentiinkin takaisin petipaikalle kolmen koon hoitoon. Jääpussia, painesidettä ja jalka koholle. 

Sen jälkeen kaikki kävikin sitten varman päälle. Minut puettiin siinä sairaalasängyllä, polvi sidottiin tiukkaan pakettiin ja kärrättiin pyörätuolilla autoon asti. Sain mukaani kotiohjeet ja tiukan käskyn olla illan mahdollisimman aloillani jalka koholla, ettei haava alkaisi enää vuotaa.

Ilta sujui sitten varsin leppoisasti siinä sohvalla, Timppa haki pizzaa ja Wienernougatia olin varannut kotiin valmiiksi. Mielestäni herkkuilta oli varsin ansaittu. Netistä seurasimme erästä huikeaa salibandyottelua, jossa eräs hyvin tärkeä henkilö oli mukana ja toi joukkuelleen isosti kunniaa. Näillä eväillä oli hyvä sänkyyn kellahtaa. Paksun paketin sain luvan jo illalla purkaa. Onneksi verenvuoto oli asettunut eikä alkanut uudestaan yöllä. Muutaman kerran piti yöllä särkylääkettä hakea, mutta mitään kovaa kipua polvessa ei ole. Tältä se näytti nyt aamulla:

Hurjasti on turvoksissa. Se johtuu tietysti itse operaatiosta mutta myös keittosuolaliuoksesta, jolla polvea on huuhdeltu ja jota sinne on laitettu näkyvyyden paranemiseksi. Huomenna saan ottaa haavalaput pois ja suihkuttaa haavan, sitten tarvittaessa uudet laput päälle. Voi olla aika irroitteleminen noissa lapuissa verihyytymien vuoksi mutta se on huomisen huolia. Sairauslomaa on kirjoitettu 4.11. saakka, mutta perjantaina pitäisi käydä työterveydessä tai terveyskeskuksessa poistattamassa tikit ja selvittämässä työkuntoa.

Sikäli kun lääkärin tekstiä ymmärsin, risaisia, "jauhautuneita" osia polvikierukasta poistettiin. Aika näyttää, kuinka paljon se kipuihin vaikuttaa, kun kulumaakin on. 

Nyt otetaan kuitenkin rennosti. Ikkunasta mollottelee täysikuu ja maakin on hiukan valkoinen. Keski-Suomessa onkin ollut ihan kunnon lumikaaos, saa nähdä saadaanko tännekin lisää lunta. Lumikeliin yritin varautua viime viikolla hakemalla talvikenkäni vaatehuoneesta. Saldo näytti tältä:

Ymmärrän kyllä parittomat sukat, mutta näiden molempien kenkien parit ovat kadonneet jäljettömiin!!! Koko talo on käännetty ylösalaisin, mutta niitä ei ole löytynyt. Ei auttanut muu kun lähteä hätäisille kenkäostoksille. Pitkävartisia saapikkaita kyllä löytyy, mutta en oikein välitä niitä arjessa käyttää, ja selkä ja polvi sanelevat muutenkin pitkälti sen, millaisia kenkiä yleensä voin jalassa pitää.

 Ehkä tuo kenkämysteeri joskus selviää. Hyvää viikonloppua!

Odottavan aika on pitkä

Lokakuista huomenta! Isäntä lähti töihin ja minä jäin taloa lämmittämään ja hämärän hyssyä viettämään. Yöt ovat olleet vähän katkonaisia jo siitä asti, kun kutsu tähystykseen tuli. Olen iloinen etten joudu kauempaa odottamaan, mutta jostain syystä nyt vähän stressaan ja jännitän tuota toimenpidettä. Tai oikeastaan sitä, että saan flunssan tai mahataudin tai haavan ja toimenpide peruuntuu. Eilen kävin katsomassa Kanta-palvelusta magneettikuvauksen tuloksia, ja ne saivat vähän mietteliääksi. Nivelrikkoa on enemmän kuin luulinkaan. Tähystyksessä ei voi nivelrikolle tehdä muuta kuin vähän putsailla, kierukasta kai sitten poistetaan rikkonainen osa. Tämä kaikki on nyt arvailua, perjantaina selviää sitten enemmän kun tapaan lääkärin ennen ja jälkeen tähystyksen. 

Otapa tästä nyt selvää:

"ACL ja PCL ovat ehjät. MCL ja LCL ovat tavanomaiset. Patella- ja kvadrikepsjänteet ovat ehjät. Nivelessä ei hydropsia. Mediaalimeniskin takasarvessa repeämään sopiva muutos ja meniski varsin ödemaattinen. Muilta osin meniskit ovat ehjät. Patella on normaalipositiossa. Femurin mediaalikondyylissä on kohtalaista rustovauriota ja nivelpinnalla pientä reunakerrostumaa. Myös femoropatellaarinivelessä on luuhun saakka ulottuvaa rustovauriota patellan rustopinnalla ja vastaavalla alueella hieman luuödeemiäkin os patellassa. Prepatellaarisesti vähäistä subkutaaniödeemiä. Bakerin kysta.

 ML: Mediaalimeniskin takasarvessa huomattava ödeemi ja repeämään sopivat muutokset. Femurin mediaalikondyylissä ja femoropatellaarinivelessä rustovauriota. Kookas Bakerin kysta."

Eli varsin ödemaattiselta näyttää :)  Terveyskirjaston mukaan ödeema = turvotus, edeema, nestepöhö; soluvälinesteen (kudosnesteen) tavallista suurempi määrä.

Edellisen päivityksen jälkeen nämä murheet tuntuvat tietenkin vähäisiltä. Mutta kyllä tuo polvi on estänyt elämästä normaalia elämää pitkän aikaan. Onneksi selkä on ollut nyt vähän paremmassa kunnossa. Vaikka sanotaan, että liike on lääke, niin nyt tuntuu siltä että kun polven vuoksi on liikunta ollut vähäisempää niin selkäkin on kuormittunut vähemmän.

Täydellistä kivuttomuutta ei siis ole luvassa. Mutta jos tästä nyt jollain lailla pääsen liikkeelle, niin lupaan pitää itsestäni parempaa huolta. Kuminauhan avulla olen jo yrittänyt varovasti polvea vahvistaa, ja selkää varten on omat, pilatestyyppiset liikkeet (joita olen tehnyt hävettävän harvoin). Uimahalleista en kovastikaan pidä, mutta vesijuoksu tuntuu nyt olevan se laji mikä voisi olla sekä selälle että polvelle hyväksi. Eli kunhan saan tikit pois polvesta niin voisi ottaa viikottaisen uimahallikäynnin ohjelmaan. Sovittu!

Oikein ihanaa syksyistä viikonloppua!

Erään ystäväni matka

Lueskelin äskettäin taas kerran erään vuonna 2010 syöpään menehtyneen ystäväni blogia. Kutsutaan häntä vaikkapa Liisaksi. Blogi oli hänen vuoden mittainen matkakertomuksensa syövän kanssa kulkemisesta. Olen iloinen, että tuo blogi on vielä tallella ja voin aina välillä palata siihen Liisaa muistelemaan.

Tutustuimme Liisan kanssa eräällä nettisivustolla, ja ystävyytemme oli pitkälti virtuaalista. Meillä oli paljon yhteistä, samoja sairauksia, samanikäisiä (ja osittain samannimisiä!) lapsia. Livenä tapasimme ehkä viitisen kertaa. Muistan aina ensimmäisen tapaamisemme, kun Liisa tuli käymään kotonamme. Olimme puhuneet puhelimessa, ja hänen äänensä kuulosti ihan erilaiselta kuin olin kuvitellut. Molemmat olimme toistemme mielestä erilaisia kuin se mielikuva, minkä olimme toisistamme luoneet. Mutta me tulimme loistavasti juttuun. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Oli alkukesä, ja kävimme yhdessä puutarhalla ostamassa Liisalle kukkia kotiinviemisiksi. Muistan kun kävelimme kesäisessä ilmassa kantaen välissämme orvokkilaatikkoa. Hauskinta oli, että Liisan lapset olivat varoitelleet kovasti ja olleet huolissaan, kun äiti lähti tapaamaan jotain nettituttavuutta. Ties mikä murhaaja olisi voinut vastassa olla.

Toisen kerran tapasimme, kun Liisa vietti 50-vuotissyntymäpäiviään eräällä syrjäisellä mökillä. Kutsujen pukukoodina oli tuulipuku. Silloin tapasin myös hänen perheensä, joskaan heistä ei minulle jäänyt selkeää mielikuvaa, kun paikalla oli niin paljon ihmisiä, joista en tuntenut muita kuin Liisan. Pariksi päiväksi satuimme yhtaikaa kuntoutukseen Heinolan Reumalle, missä ohjelmaa oli molemmilla kovasti, mutta vähän ehdimme istumaan iltaa ja juttelemaan. Kävin Liisan kotona häntä katsomassa pian hänen sairastuttuaan syöpään. Hän oli käynyt läpi ison leikkauksen, mutta jaksoi kävellä kanssani pienen lenkin lähiympäristössä.

Viimeisen kerran tapasin Liisan, kun hän oli sairaalassa. Silloin jo tiedettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä, mutta ei sitä, paljonko aikaa oli jäljellä. Liisalla oli suuri turvaverkko ystäviä ja sukulaisia, niin suuri että sairaalavierailuille piti tehdä ajanvaraussysteemi. Näin siksi, että Liisa ehtisi myös levätä ja viettää rauhassa aikaansa niiden kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Siltä sairaalareissulta Liisa ei enää kotiutunut. Tiesimme molemmat, että tapasimme viimeistä kertaa. Liisa rutisti minua lujasti ja sanoi: olet ollut niin tärkeä minulle. Itkimme molemmat, mutta samalla tilanne oli jotenkin helpottava. Saimme sanoa hyvästit kasvotuksin. Liisa oli levollisen oloinen, ja teki vierailijan osan helpoksi. Muistan, että kotiin ajellessani olin hyvin surullinen mutta kuitenkin helpottunut, kun näin että Liisa oli hyvillä mielin. Hänellä oli vahva usko, että oli menossa johonkin parempaan paikkaan. 

Sanotaan, että on  helpompi lähteä kuin jäädä. Mutta ei se lähtijän osakaan helppo ole, ainakaan Liisan kohdalla. Hän kävi läpi vaikean leikkauksen, jonka jälkeen joutui elämään epävarmuudessa, oliko kasvain pahanlaatuinen. Vaikka hän aavisti vastauksen, toivonkipinä eli. Sitten seurasi vaikeita aikoja, monia lääkekokeiluja, jotka eivät tehonneet. Etäpesäkkeet kasvoivat ja levisivät. Uusi lääke toi aina uuden toivonkipinän, ja sitten taas pettymyksen, kun ei vaikutus ollutkaan toivottu. Kipuja, kivuliaita toimenpiteitä, toivon ja epätoivon  vaihtelua. Ja lopulta päätös aloittaa saattohoito. Luulen, että siinä vaiheessa Liisan oma tunne oli helpotus sanoinkuvaamattoman surun rinnalla. 

Liisa oli kuollessaan 52-vuotias, jos oikein muistan, ja hänen kolme lastaan aikuisuuden kynnyksellä, nuorin vielä teini. Varsinkin nuorimmainen kieltäytyi viimeiseen asti uskomasta, että äiti kuolee. Kun hän lopulta sen ymmärsi ja hyväksyi, hän kysyi: äiti, sitten kun kuolet, oletko tähtenä taivaallani? Ehkä se ajatus toi lohtua kaiken kauheuden keskelle. 

Liisa kirjoitteli blogiaan sairaalassa niin kauan kuin pystyi. Kun hän kävi liian heikoksi kirjoittamaan, hänen läheisensä kirjoittivat hänen sanelustaan. Kun hän ei enää jaksanut paljon puhuakaan, hänen läheisensä päivittivät blogiin tilannetiedotusta Liisan voinnista, hänen luvallaan tietenkin. Blogiin tuli paljon kommentteja, joita sitten luettiin ja tulostettiin hänelle. Blogissa ei ollut vielä kerrottu, että Liisan lähtö oli lähellä, mutta sen aavisti, kun Liisan luo ei enää toivottu vieraiksi muita kuin aivan läheisimpiä ihmisiä. Eräs läheisistä sitten kirjoitti blogiin varsin vauhdikkaan päivityksen siitä, miten Liisalle ruutulippu heilahti nyt viimeisen kierroksen merkiksi. Liisa itse sitä kommentoi huvittuneena. Muutama päivä sen jälkeen Liisa nukkui aamuyön tunteina rauhallisesti pois miehensä vierellään.

Sairaalakäyntini jälkeen lähetin Liisalle joka päivä tekstiviestin. Viimeisinä viikkoinaan hän ei enää jaksanut vastata, tuskin lukeakaan, mutta tiesin, että kaikki viestit luettiin hänelle ja niistä iloittiin. Toivottelin hänelle mahdollisimman kivutonta päivää ja kertoilin myös omia kuulumisiani. Voi tuntua julmalta kertoa arkisista asioistaan kuolevalle, mutta tiesin, että Liisaa kiinnosti kyllä. Viimeisen viestin kirjoitin, kun Liisa oli jo poistunut tuonpuoleiseen, minun siitä vielä tietämättä. Ehkä viestini hänet tavoitti vielä jossain, joskus. 

Yhden yksityiskohdan haluan nostaa esille Liisan blogista. Hän kertoi, millaista oli herätä ison leikkauksen jälkeen. Kivulloisena ja tokkuraisena, kun ei oikein tajua missä on ja mitä on tapahtunut. Ei tiedä onko unessa vai valveilla. Silloin usein läheisille sanotaan, ettei sairaalan kannata nyt tulla, sairas ei vielä pysty kommunikoimaan. Mutta Liisa kertoi, miten tärkeää tuossa tilanteessa on, että joku istuu siinä vierellä. Joku, joka sanoo, että minä tässä, minä luen tätä lehteä/kirjaa/teen käsityötä, nuku rauhassa, minä en lähde pois ennenkuin joku tulee tilalleni. 

En mennyt Liisan hautajaisiin. Siellä olisi ollut pelkästään minulle vieraita ihmisiä. Me jätimme Liisan kanssa jäähyväisen siinä sairaalasängyllä viimeistä kertaa tavatessamme. Meidän ystävyytemme oli hyvin erikoislaatuista, erityistä. Liisan muisto on hiljalleen haalistunut, mutta sitä viimeistä halausta en unohda ikinä.

Good things happen!

Viime päivityksissä olin aika syvissä vesissä kiputilanteen vuoksi. Polvisärky äityi niin hurjaksi että yöt menivät itkiessä, ja viime maanantaina sitten varasin päivystysajan omalääkärille. Sain kipupiikin ensiavuksi ja kortisonia polveen. Tiistaina polvi olikin jo paljon parempi, kivulias kävellä kyllä eikä sillä pitkiä matkoja konkata, mutta yösäryt vähentyneet huomattavasti. Se auttaa kyllä päivisinkin tsemppaamaan. 

Tänään piti olla se odotettu ortopedin vastaanotto, mitä jännitin kovasti lähinnä sen vuoksi, mitä magneettikuvista on löytynyt. Viime keskiviikkona kuitenkin sairaalasta soitettiin, ja sainkin peruutusajan jo viime viikon torstaille. Polvikierukka oli tosiaan sitten repeytynyt, kuten epäilinkin. Polvessa oli myös kohtalaista kulumaa ja polvitaipeessa Bakerin kysta mikä aiheuttaa paineen tunnetta jalkaan. Lähinnä jännitti tämän päivän hoitosuositukset, joiden mukaan näille kierukkavammoille ei välttämättä tehdä mitään ainakaan kovin kiireellisesti. Tästä myös omalääkäri minua varoitteli, etten sitten pettyisi kovin pahasti. Mutta lääkäri ehdottikin heti tähystystä! Ja todellakin myönnyin ilomielin. Viisi vuotta sitten sama operaatio on tehty toiseen polveen, ja se on ollut siitä asti kivuton, vaikka siinäkin oli kulumaa havaittavissa jo silloin. Ilmeisesti jotain putsausta voidaan nivelrikolle tehdä tähystyksen yhteydessä, mutta kivuttomuustakuuta lääkäri ei antanut. Itse olen kuitenkin hyvin toiveikas. Epäselväksi jäi, mitä tuolle kystalle tehdään, ehkäpä sitäkin voidaan jotenkin tyhjennellä tähystyksessä. 

Hoitajan kanssa juttelin sitten tähystysajasta ja siihen valmistautumisesta. Hoitaja oletti, että lähete lähtee eteenpäin kakkoskiireellisenä, jolloim odotusaika olisi kolmisen kuukautta. Peruutuspaikkajonoon ilmoittauduin myös, mutta niin kuulemma yleensä kaikki muutkin, joten hoitaja varoitteli, ettei se oleellisesti nopeuta asiaa. Mutta kuinkas kävikään! Maanantaina soitettiin sairaalasta ja kysyttiin, kävisikö leikkausaika 26.10. Eli jo reilun kahden viikon päästä! No sehän sopi minulle mainiosti. Viimeksi olin kahden viikon kuluttua leikkauksesta työkykyinen, toivottavasti nytkin. Kiva olisi jo päästä töihin ja vaikkapa lenkille. Nyt voi sitten alkaa stressaamaan, tuleeko flunssa tai vaikkapa haava tai naarmu mikä estää toimenpiteen.

Polvikivun vuoksi olen joutunut käyttämään käsiäni paljon esim. sängystä ja tuolista ylöspääsemiseksi, ja nyt on vanha vaiva tenniskyynerpää aktivoitunut. Omalääkäriltä sain venyttelyohjeita, mutta käsi on tullut koko ajan kipeämmäksi venyttelystä huolimatta. Huomenna on työterveyslääkärille aika, jospa hän suostuisi kortisonia tuikkaamaan kyynerpäähän, se on joskus ennenkin tehonnut. Sinänsä hyvä juttuhan tuo kortisoni ei ole, mutta kun luultavasti joudun kyynersauvojakin käyttämään tähystyksen jälkeen, niin olisi hyvä jos kyynerpää olisi paremmassa kunnossa. 

Hiukan piristystä syksyyn tuo uusi tukka.

Luonnonkihara tukka on monen mielestä suuri siunaus, itse en siitä ole aina samaa mieltä. Luonnonkiharat kutrit osaavat olla varsin itsepäiset. Niinpä olen vuosia pitänyt hiuksia lyhyeksi leikattuna, mikä vaatii jatkuvaa kampaajalla ramppaamista. Katja-ystäväni vinkkasi, että ammattikoululla on permanenttitarjous, ja maanantaina olin sitten mallina kampaajaopiskelijalle, joka teki näyttöään permanentin laitossa. Tuolissa istuin 3 tuntia 15 minuuttia, mutta se ei haitannut, sillä työ oli todella huolellista ja minua palveli kiva 17-vuotias tyttö. Opettaja kävi tarkistamassa jokaisen työvaiheen, joten työn jälki oli viimeisen päälle. Toiveissa olisi saada permanentin avulla hiukset kasvamaan vähän pitemmiksi. Nyt ne kaipaavat vähän väriä, mutta sitähän saa purkista. 

Eilen kävi pieni vahinko, kun aamulla pesin silmälasejani, niin toinen sanka jäi käteeni. Ruuvi oli tallella, mutta sangan joustavuutta ylläpitävä jousi poikki, eli lasit käytännössä korjauskelvottomat. Soitin optikolle, josta lasit olin hommannut, ja kas kummaa, takuuaikaa oli vielä muutama päivä jäljellä. Kerrankin näin hyvä tuuri. Iltapäivällä kävin optikolla valitsemassa uudet lasit, joista maksoin ainoastaan kehysten hinnan erotuksen, kun valitsin hiukan kalliimmat kehykset entisiin verrattuna. Uudet lasit tulevat parin viikon päästä, ja siihen asti mennään sanka teipattuna.