Hae tästä blogista

Tietoja minusta

Oma kuva
Elämäniloa ja maailmantuskaa. Valosta varjoon - ja takaisin. Tervetuloa matkalle mukaan!

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Hiljaista eloa

Hei! 

Ei ole mäyräkoiramysteeri ratkennut, ei. Jonkin sortin uupumus on nyt vallalla, ja Herra Fibrokin heittäytyi häijyksi, kun säiden muutosta on luvassa. En siis kamalasti nyt tarinoi, mutta ajattelin näyttää joitain viime viikonloppuna mökillä räpsimiäni kuvia kesän tulon hengessä. 

Terveys/sairausrintaman kuulumisia voitte lukea täältä, joskaan siellä ei ihan viime päivien kurjuuksia ole kerrottu. Mutta tätä samaa vanhaa särkyä ja uupumusta tämä on, ei siitä sen enempää. Mutta siis mökille!
"Eteläsiiven" karunpuoleinen lounaskattaus:
Lounas oli kuitenkin herkullinen. Iltapala katettiin terassin katon alle. Kai jouluvalot voi virittää kattoon kesäksi? ;) Terassi kun on kovin tumma niin nämä luovat kivasti tunnelmaa. Aikani käänsin ja väänsin pöytää ja tuoleja niin että sain energiat kohdilleen. Vaikka olen "jalat maassa" -ihminen niin näille jutuille olen herkkä. 
Väsähtänyt metsäkoira:
Ja tässä eräs epäillyistä multarosvoista. Yrittää kiivetä köyttä pitkin pakoon. Tämän kaveri on hukassa. Sen liaani katkesi, ja pelastin sen sammalikosta. Nyt sitä ei löydy mistään. On varmaan tehnyt jotain tosi pahaa kun on paennut paikalta.
Lakan kukkia on mökkirannasssa paljon. Tulisikohan tänä vuonna muutama marjakin? Kukkia on ollut ennenkin mutta ei näin paljoa.
Mustikkasatokin näyttää lupaavalta. Toivotaan runsaasti pölyttäjiä. 
Raate availee nuppujaan vesirajassa. Siitepölyä on vielä paljon. 
 Kukkakukkulaa:


 Ehkäpä piristyn kun pääsen loppuviikoksi näihin maisemiin. Ja saamme mieluisia vieraitakin!
Mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua sullekin!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Mäyräkoiramysteeri

:):
Koirakuva Pinterestistä eikä liity tarinnan


Tässä kevään korvalla eräänä perjantai-iltana ajelimme Ronjan kanssa kahden mökille. Olin päässyt myöhään liikkeelle ja Kylämän tielle päästyämme alkoi jo hämärtää. Onneksi ei ollut vielä pilkkosen pimeää, sillä silloin minulta olisi jäänyt huomaamatta keskellä tietä jolkotteleva pötkylä. Iskin jarrut pohjaan ja sain kuin sainkin auton pysähtymään ajoissa. Nousin autosta katsomaan, mikä elikko halusi välttämättä päästä hengestään.

Otus oli maantien värinen eikä sitä totisesti ollut helppo erottaa tien pinnasta. Pysähdyttyäni totesin eläimen mäyräkoiraksi. Vanhaksi sellaiseksi. Koira vaikutti ystävälliseltä, mutta ei ilmiselvästi tajunnut, miten vaarallista on juosta keskellä pimeätä tietä. Olen kuullut, että koirakin voi dementoitua. Tässä oli nähtävästi sellainen yksilö. Sillä ei näyttänyt olevan mitään määränpäätä, vaan se pysähtyi siihen keskelle tietä heiluttaen hiukan epävarmasti häntäänsä, kun sitä kutsuin.

Vahinkojen minimoimiseksi ajoin auton tien reunaan ja laitoin hätävilkut päälle. Mäyris oli ihan muissa maailmoissa, joten nostin sen etupenkille lähempää tarkastelua varten. Ronja protestoi raivokkaasti kuljetuskopassaan auton perässä, se selvästi haistoi ja havaitsi, että nyt on joku tunkemassa sen reviirille. Mäyris heilutti nyt entistä iloisemmin häntäänsä, oli selvästi ilahtunut autoon pääsystä. Ei pantaa, tietenkään. Nyt olikin tuumaustauko tarpeen. Ilta alkoi todenteolla pimentyä, eikä yhtään taloa näkynyt mailla eikä halmeilla. Olisi aika toivotonta alkaa etsiskellä koirapolon omistajaa. Minulla ei ollut harmainta hajua, mihin seudun löytöeläimet tulisi toimittaa. Missään nimessä koiraa ei voisi enää päästää hortoilemaan tielle, seuraavan auton alle se jäisi varmasti, kun itsesuojeluvaisto näytti olevan olematon.

Totesin, että iltapimeässä ei ollut paljoakaan tehtävissä, joten päätin säilöä koiruuden mökille aamuun asti. En päässyt hämärissä selville sen sukupuolesta, joten nimitin mäyriksen mielessäni Hilma-Oskariksi. Se istuskeli tyytyväisenä etupenkillä vieressäni. Ronja jatkoi protestointia kopassaan mökille asti. Sen suhtautuminen ei tiennyt hyvää tulossa olevalle yhteiselle yöllemme, mutta päätin toivoa, että sopu antaisi sijaa.

Mökkipihassa päästin Ronjan kopastaan. Se ei suunnannutkaan tavanomaiselle haistelukierrokselleen, vaan jatkoi raivokasta haukkuaan auton vieressä. Ronja ei ole mikään rauhaa rakastava koira vieraiden koirien ollessa kysessä, vaikka se ihmisille onkin aina ystävällinen. Toivoin hartaasti, että Hilma-Oskari olisi pelkkä Oskari, jolloin se olisi helpompi hyväksyä mökkivieraaksi. Varovasti avasin apukuskin oven ja päästin Hilma-Oskarin hyppäämään ulos. Samantien tajusin tehneeni todella ison virheen, sillä samalla sekunnilla kun mäyrispolon jalat koskettivat maata, sen kurkussa oli kiinni kääpiösnautseri selvästi tappamistarkoituksessa. Hilma-Oskari ei jäänyt toimettomaksi, vaan päästi vertahyytävän murinan ja näytti koko ihailtavan hyvässä kunnossa olevan purukalustonsa.

Silloin tein jotain, mitä ei koskaan pitäisi tehdä eli menin tappelevien koirien erotuomariksi. Siinä olisi voinut saada reikiä käsiinsä, mutta onnistuin nappaamaan Ronjaa niskavilloista kiinni ja telkeämään sen puuvajaan. Hilma-Oskari lensi kaaressa takaisin autoon. Pikasilmäyksellä totesin, että isompia vaurioita ei ollut päässyt syntymään. Vasta sitten pysähdyin miettimään seuraavaa siirtoa. Ilmiselvästi emme voisi viettää yhteistä yötä mökissä rauhanomaisesti rinnakkain nukkuen. Harkitsin, että olisin vienyt Ronjan yläkertaan ja jättänyt Hilma-Oskarin alakertaan. Ronja ei osaa tulla rappuja alas, mutta mitään takeita ei ollut etteikö Hilma-Oskari olisi osannut kiivetä rappuja ylös, jolloin verilöyly olisi ollut valmis. Raivoisa haukku kantautui sekä autosta että puuvajasta.

Seuraavana siirtona kiikutin Ronjan vajasta mökkiin. Mietin, mitä ihmettä mäyriksen kanssa tekisin, ja päädyin siihen lopputulokseen, että se saisi yörauhan turvaamiseksi viettää yönsä autossa. En voisi päästää sitä hortoilemaan yönselkään. Aamulla selvittäisin, mihin sen voisi toimittaa omistajaansa odottamaan. Käytin koirapolon pissalla, annoin sille vähän iltapalaa, levitin auton takapenkille huovan ja laitoin penkin nurkkaan vesikupin. Hiukan sydän syrjällään lukitsin auton ovet, mutta Hilma-Oskari käpertyi tyytyväisenä nukkumaan penkin nurkkaan. Vihdoin pääsin itsekin iltapalalle ja yöpuulle. Saunan lämmitystä en tämän hässäkän jälkeen enää edes suunnitellut.

Yö meni rauhallisesti, ja aamulla heräsin anivarhain ennen auringon nousua, ettei Hilma-Oskarille tulisi tukalat paikat autossa. Kipaisin katsomaan, miten autossa jaksetaan. Näin takapenkillä huovan ja vesikupin, mutta mäyräkoiraa siellä ei ollut. Vaan sixpack.

 No, itseasiassa olen aina ollut vähään tyytyväinen.

Jälkisanat: Tämän tarinan henkilöt ovat todellisia, joskin Hilma-Oskari on pelkkä Oskari. Tarina perustuu tositapahtumiin. Vastuu on kuitenkin lukijalla.

torstai 12. toukokuuta 2016

Minne mullat kadonneet?

Olen varmaan joskus maininnutkin, että olen puutarhurin tytär. Ei juuret kauas puusta putoa (ilmaisu musikaalista Addams Family). No tässä tapauksessa aika kauas kuitenkin. Sen tiedän, että kasvit pitäisi istuttaa juuret alaspäin. 

Yhtä juttua ihmettelin ääneen tuolla sosiaalisessa mediassa. Joka ikinen kevät mätän säkkikaupalla multaa kukkapenkkeihin. Keväällä samaiset penkit ovat melkeinpä montulla. Mihin ihmeeseen ne mullat häviävät? Sain ihan fiksun selityksenkin mieheni pikkusiskolta: Hulevedet painaa ne syvemmälle humukseen, eli lumet sulaessaan vie niitä syvyyksiin. Ihan loogiselta kuulostaa. Toisen selityksen sain Päivi-ystävältä: puutarhatontut rakentaa omaa satumaataan. Hymähdin, että ne on sitten jonkun muun tonttuja. Meidän pihalla ei sellaisia ole. Naapurin nuorellaparilla niitä sensijaan riittää. Kuten kaikenlaisia muitakin puutarhapatsaita: pupuja, oravia, siilejä...no heillähän on pieni lapsikin, joten heille ne sopivat. Meidän pihamme on enemmän aikuiseen makuun.

Nyt kun kesä koitti ihan kunnolla, niin muutama päivä sitten tulin kotiin auton perä multasäkkejä pullistellen ja ryhdyin pakolliseen pihaurakkaan. Illan tullen olin tyytyväinen pikku kätösteni töihin: kukkapoloiseni olivat ikäänkuin janonneet uutta multaa ja vielä vettä saatuaan näyttivät virkistyvän silmissä. Tasoittelin kukkamaat hyvin ja kävin ansaitulle levolle yöksi. 

Aamulla jatkoin plantaasiemme ihailua, kunnes huomasin pikkuruisen kuopan uudessa, hyvin tasoitetussa mullassa. Naapurin katti mokoma on tietenkin käynyt siellä kökkimässä, kun on huomannut uuden, kuohkean multakerroksen. Hieman myrtyneenä kupsutin penkkiä, mutta mitään jätöksiä en kyllä huomannut. Peittelin kuopan ja unohdin koko jutun. Kunnes....

Seuraavana aamuna pikkuisia kuoppia oli useampia. Nyt teen siitä katista rukkasia, mietin kiukkuisena. Muistin äitini vanhan konstin: sitrushedelmien kuoret toimivat hyvänä kissakarkoitteena. Niinpä meillä olikin terveellinen hedelmäiltapala, ja appelsiinien kuoret päätyivät koristamaan kukkapenkin reunustoja. 

Aamun tullen en enää kissaharmitusta muistanut, vaan istuskelin rauhassa kirjan ja kahvikupin kanssa keittiön pöydän ääressä. Laiskasti vilkaisin ikkunasta ulos. Vilkaisin toisenkin kerran. Hieraisin silmiäni ja luulin näkeväni vielä unta. Kahvikuppi jäi pöydälle jäähtymään ja hilpaisin yöpaitasillani pihalle katsomaan mitä kummaa viljelyksilleni oli tällä kertaa yön aikana tapahtunut. Appelsiinin kuoret oli pinottu siististi yhteen penkin kulmaan, ja pieniä kuoppia oli siellä täällä pitkin penkkiä. Kukkiin ei oltu kajottu, mutta nyt multaa oli ilmiselvästi kadonnut. 

Raahasin perheenikin kummallisuutta katsomaan, mutta minulle vaan hymähdeltiin. Mikä lie penkissä möngertänyt, ja kuoret olin varmaan itse kasannut, hajamielisyyttäni en vaan muistanut koko asiaa. Sisälläni kiehui, tiesin että olin kuoret huolellisesti illalla levittellyt. Ja nuo kuopat eivät olleet minkään eläimen tekemiä, ne olivat siististi istutusten välissä. Kissa, koira tai harakka eivät olisi kukkiani säästelleet. Päätin, että otan selvää kuka tai mikä minulle tekee kiusaa öiseen aikaan. Kalliita säkkimultiani ei noin vaan pöllitä, ja vielä enemmän harmitti  kaikki se hiki ja jäsenten kolotus minkä pihalla möyriminen oli aikaansaanut. Tästä tulisi poliisiasia, mutta ensin tarvitsin hiukan todisteita yöllisestä vieraasta. 

Eilen illalla sitten varustauduin huolellisesti. Nukuin pienet päikkärit, että pysyisin yöllä skarppina. Illan hämärtyessä vedin keittiön ikkunan eteen verhot, mutta jätin pienen tähystysraon verhojen väliin. Tein muutaman voileivän valmiiksi, ostin levyn Maraboun maitosuklaata (heikkouteni) sekä pullon halpaa espanjalaista Hannibal-punaviiniä (toinen heikkouteni). Myös kameran otin valmiiksi pöydälle. Nyt tuo öinen hiippari paljastuisi ja jäisi kiinni. 

Yön tunnit ovat pitkiä odottavalle. Viinipullo vajeni uhkaavasti ja minua alkoi iltapäivän unosistani huolimatta torkuttaa. Painoin pään käsien varaan ja ummistin silmäni, ihan vaan hetkeksi. Havahduin johonkin ääneen, en oikein tiedä mihin, ja olin hetkessä täysin hereillä. Näin pientä liikettä kukkapenkin reunustalla, ja viritin kameran hämäräkuvausta varten. Mutta kylläpä toukokuun yökin voi olla vielä pimeä auringonlaskun ja auringonnousun välisenä aikana. Ja juuri tuon pimeimmän yösydämen olivat multavarkaat valinneet iskuaan varten. Näin pienet kottikärryt ja pikkuruisen lapion. Näin pupun, oravan ja siilin. Ja uskokaa tai älkää. Kottikärryjen aisoissa hääri puutarhatonttu, ja toinen hiippalakki käytteli pikku lapiota. Asettauduin kameroineni verhojen rakoon väijymään. Näin jo silmissäni valokuvani iltapäivälehtien kansia koristamassa. Mutta voi itku, oli liian hämärää eikä kamerani suostunut ottamaan kuvaa.

Olin kai nukahtanut uudelleen pöydän ääreen. Mieheni ravisteli olkapäätäni, vilkaisi paheksuvasti melkoisesti vajennutta viinipulloani ja komensi minut viereensä peiton alle. Olikin ihana ryömiä lämpimään sänkyyn. Aamulla herätessäni yön tapahtumat olivat kirkkaana mielessäni, ja ryntäsin pihalle tarkistamaan tuhoja. Kukkapenkkini näytti taas kovin kuoppaiselta. Kurkistelin vaivihkaa naapurin puolelle. Tontut, siili, orava ja pupu olivat entisillä paikoillaan. Pikkuinen istui tyytyväisenä hiekkalaatikossaan ämpärin ja lapion kanssa, hänen vanhempansa istuivat aurinkoisella terassilla aamukahvia siemaillen. Kukkapenkkeihin oli selvästi juuri tuotu säkkikaupalla uutta multaa, ja narsissit kurottautuivat pontevina kohti taivasta. Päätäni särki.

Tämä tarina on tosi. Ainakin osittain. 
http://www.pulju.net/images/products/vihainen-puutarhatonttu_orig.jpg
Kuvan puutarhatonttu ei liity tarinaan - tai ehkä sittenkin liittyy...

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Mansikka-juustokakku kevään juhliin





Aurinkoista äitienpäivää! 

Tämä kakku ei enää äitienpäivän kahvipöytään ehdi mutta tuleviin valmistujaisiin ja lakkiaisiin kylläkin. Nämä hyydytetyt kakut ovat siitä mainioita, että ne voi tehdä etukäteen pakastimeen. Ohje on yhdistelty monista ohjeista joten voisinpa väittää sitä omakseni! Kakkua on jo maistettu ja se on kuulemma "ihan sikahyvää". Ohje, olkaapa hyvät:

Mansikka-juustokakku
Pohja:

100 g voita
200 g Digestive-keksejä

Mansikkasose:
200 g pakastemansikoita
1 dl hillosokeria

Juustokakku:
1 prk (397 g) kondensoitua maitoa
400 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl kuohukermaa
3/4 dl sitruunamehua
3 liivatelehteä

Aloita mansikkasoseesta. Keitä mansikoita ja hillosokeria n. 5 minuuttia. Soseuta kevyesti ja anna jäähtyä. Sulata pohjaa varten voi ja sekoita siihen murustellut keksit. Painele leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle. 

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen n. kymmeneksi minuutiksi.Vatkaa kerma vaahdoksi. Lisää sekaan kondensoitu maito ja tuorejuusto. Kiehauta sitruunamehu ja liuota liivatteet mehuun. Kaada mehu vatkaten ohuena nauhana juustoseokseen. Kaada juustoseos keksipohjan päälle. Lusikoi mansikkasosetta kakun pinnalle ja tee siihen veitsellä marmorikuvioita. Anna jähmettyä jääkaapissa pari tuntia, mieluusti seuraavaan päivään. 

Mökkikuulumiset: sammakoiden pääjoukot olivat saapuneet. 
Ronjalla riitti ihmettelemistä sammakoissa, heittipä se talviturkinkin kun meni kahlailemaan rantaveteen vanhasta muistista, mutta vesi olikin niin korkealla etta ulottui pientä koiraa kaulaan asti. 
Vesi oli lämmennyt hurjasti. Mittarin lukema ei taida ihan pitää paikkaansa, kun aurinko paistoi siihen. Mutta tuntuu vaikealta uskoa, että jäät lähtivät vasta pari viikkoa sitten. 
Kaakkureiden soidinhuuto kuului jostain kauempaa, emme taida tänäkään vuonna saada pesijöitä Lehmikselle. Niiden ääni on veret seisauttava, mutta kuuntelisin sitä todella mielelläni, jos tulisivat vielä pesimään. Kurkien ääniä kuului myös jostain kauempaa. Niitäkään ei näkynyt.

Nautitaan näistä ihanista toukokuun päivistä. Ja vielä kerran hyvää äitienpäivää meille kaikille äideille!