Hae tästä blogista

Tietoja minusta

Oma kuva
Elämäniloa ja maailmantuskaa. Valosta varjoon - ja takaisin. Tervetuloa matkalle mukaan!

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sunnuntain herkut

Uhkasin ja lupasin, että palailen kertomaan koekeittiömme tämänpäiväisiä testauksia. Tämä piirakkaohje pitää äkkiä taltioida, se on nimittäin aika monesta ohjeesta yhdistelty enkä varmaan huomenna muista mitä tähän laitoin. Mikähän piirakalle nimeksi? Sanotaan vaikka että

Lohi-aurajuustopiirakka
Pohja:
150 g voita
2 1/4 dl vehnäjauhoja
3 rkl vettä
1 dl juustoraastetta

Täyte:
 n. 150 g savulohta 
Puoli pussia Auramurua
1 dl juustoraastetta, esim. Emmental
1,5 dl kermaa
1,5 dl kermaviiliä 
tillisilppua tai kuivattua tilliä
 
Sekoita voi ja vehnäjauhot käsin tai yleiskoneessa.
Lisää joukkoon vesi ja juustoraaste. Painele taikina piirakkavuokaan pohjalle ja reunoille. Paista pohjaa 225 asteen lämmössä n. 10 minuuttia.
 
Sekoita täytteen aineet keskenään ja kaada seos esipaistetun pohjan päälle. Jatka paistamista, kunnes täyte on saanut kauniin värin.
 
Makeiksi herkuiksi tein Rotinakorin pieniä kristallipullia. Näihin sain vinkin työkaverilta, kiitos Päivi! Kyllä kannatti kokeilla, tosiaan ehkä maailman herkullisimpia pullia.
 Ohje löytyy esim. Pullahiiren leivontanurkka -blogista

Herkullista sunnuntain jatkoa, meillä alkaa nyt sunnuntai-illan leffahetki.




Kirppistelyä ja etanoita

Lämmin kiitos kaikille osanotoista! Elämä jatkuu vaikkakin aika tyhjä on tunne kun "isoa haukuntaa" ei enää kuulu kun tulee kotiin. Edelleen olen hyvin kiitollinen siitä että Veeran ei tarvinnut kauaa kärsiä, vaan se eli täyttä elämää melkein viime hetkiinsä saakka. Ikinä emme unohda Veeraa, se oli hienoista hienoin. 

Eilen lähdimme isännän kanssa kirppistelykierrokselle. Isäntä hamstrasi jotain työkaluja, minä löysin paidanhetaleen sekä pari huivia.

Paita on sifonkia ja mukavan hulmuavahihainen. Ajattelin lähteä tuossa teatteriin ensi lauantaina. Huivit ompelin tuubeiksi niin pysyvät hyvin mukana, liukkaassa materiaalissa solmut eivät tahdo pysyä. Tykkään huiveista koska niskani aistii helposti kylmän. Tuo pilkkuhuivi on oikeasti ihanan pinkki vaikka kuvassa ei väri näy.

Jäätelökonetta on aina tehnyt mieleni, joten kun sellainen oli kirpparilla hintaan 6,90 niin mukaanhan se lähti.
 Eikun ohjeita googlailemaan, tällaista tein ja olikin ihan hyvää. Laitanpa ohjeen muistiin, minulla kun on sellainen tapa että en voi ikinä seurata mitään ohjetta tarkasti vaan teen omia sovelluksia. Välillä onnistuu, välillä ei.




Jäätelö:

3 kananmunaa
3 dl kuohukermaa
1,5 dl sokeria
2 rkl vanilijasokeria
2 tl kanelia
muutama loraus valmista suklaakastiketta

 Vaahdota kerma.Vatkaa munat ja sokerit vaahdoksi. Kääntele vaahdot varovasti sekaisin, lisää kaneli ja suklaakastike (tai millä ikinä haluat jäätelön maustaa). Jäätelökoneeseen pyörimään noin tunniksi, jolloin koostumus ja maku vastaa sulanutta jäätelöä. Sen mitä et ole hohminut suoraan koneesta (kuten me teimme) voit laittaa pakastimeen kiinteytymään lisää. Tämä ei maistu kananmunalle eikä kanelille vaan jäätelölle. Jos ei ole konetta, niin onnistuu varmaankin ihan kulhossa pakastimessa kun käy sekoittelemassa välillä. 

Lauantai-illan herkkuna vielä Lidlin etanat aurajuustopatongin ja salaatin kanssa. 
Neulerintamalle kuuluu tossujen tassutusta, kolme paria syntyi tilaustyönä kuntoutuskaverille. Parin viikon päästä taas näen ystäviä Oulussa, ihanaa!
Anelmaiset ilman kukkia muuten maksoivat kirpparilla 65 euroa. Omiani en varmaan siihen hintaan myisi, en edes uskalla arvioida paljonko niihin työtunteja kului.

Voipi olla että paiskaan teitä vielä toisella postauksella tänään, muutama kokeilu on nimittäin ollut tuolla kyökin puolella käynnissä ja haluan ohjeet talteen niin kauan kun vielä ovat muistissa. Siihen saakka mukavaa sunnuntaita, me tästä lähdetään Ronjan kanssa ulkoilemaan!

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Lepää rauhassa Veera

On ollut surullinen viikko. Facebook-ystävät jo tietävät, että viime keskiviikkona jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Veera-suursnautserillemme. Veera ehti kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään, eli oli kuollessaan suursnautseriksi varsin iäkäs.

Veera tuli meille vuonna 2011 6-vuotiaana kodinvaihtajana. Meillä oli ennestään kääpiösnautseri Ronja sekä keskikokoinen snautseri Pinja, ja Veera täydensi kolmen koplan näin mahtavaksi koirajengiksi:
Kuva on otettu pian Veeran meille tulon jälkeen. Veera oli luonteeltaan lempeyden ja rakkauden ilmentymä. Se rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat Veeraa. Sen lisäksi Veeran ensimmäinen emäntä Terhi oli kouluttanut Veeran todella hyvätapaiseksi koiraksi. Terhi oli kisannut Veeran kanssa sekä tokoa että agilityä, ja käynyt myös käyttäytymiskokeessa. Meille Veera tuli ikäänkuin eläkekotiin, ja oppi kyllä meidän muilta ei-niin-hyvinkoulutetuilta koirilta kaikenlaista...mutta varsin mallikelpoinen koirakansalainen Veera siis oli. 

Yksi heikkous sillä oli, ja se oli suuri rakkaus ruokaan. Se ei kertakaikkiaan voinut vastustaa kiusausta, jos jotain syötäväksi kelpaavaa jäi näkösälle. Meillä kesti jonkin aikaa maksaa oppirahoja, ja Veera veteli iloisesti napaansa kakkuja, pizzapellillisiä, lärvilaudan grillistä, puhumattakaan pöydälle unohtuneista leipäpusseista tai valmiista voileivistä. Viimeisimpänä Veeran kujeena muistan, kun lähdin aamusella viemään tyttöä bussille ja jätin aamiaissämpyläni tiskipöydän kulmalle siksi aikaa. Kun tulin muutaman minuutin päästä takaisin, Veera oli syönyt leipälaatikosta koko pussillisen sämpylöitä sekä siitä minun sämpylästäni yläosan. Minulle oli sitten jättänyt sen alaosan, mikä oli tietysti kiltisti tehty ;)
Näin kävi uunipuurolle, kun se tuoksui liian hyvältä Veeran nenään:
Rakkaan Pinjamme menetimme reilu vuosi sitten, kun se äkkiarvaamatta sairastui kuusivuotiaana, eikä sitä voitu pelastaa. Kolmen koplasta oli kaksi jäljellä. 
Usein puhuimme siitä, että Veera on jo iäkäs eikä viivy ikuisesti luonamme. Aina sitä asiaa kuitenkin työnsi pois mielestään, varsinkin kun Veera oli edelleen terve, reipas ja leikkisä. Sitä ei vaivannut oikeastaan mikään muu kuin rasvapatit, joita joskus jouduttiin lääkärillä poistattamaan. Jossain vaiheessa se hiukan ontui toista lonkkaansa. Veera sai kuitenkin liikkua paljon omaan tahtiinsa vaihtelevassa maastossa. Kävimme paljon metsälenkeillä, missä se sai viipottaa irrallaan ja josta keppien perässä. Lonkkavaiva hävisi, eikä toistunut enää koskaan.

Veera rakasti mökkeilyä, ja mökillä se pääsi uimaankin silloin kun vesi oli sopivan lämmintä. Pinjan kanssa ne olivat vesipetoja, Ronja ei veteen mene vaan tyytyi kannustamaan laiturilla kepin perässä uiskentelijoita.
Veera söi aina kuppinsa tyhjäksi, sekä myös muiden koirien kupit heti kun silmä vältti. Niinpä aloimme noin viikko sitten huolestua, kun Veeran ruokahalu huononi selvästi. Kuppi tyhjeni hitaammin kuin ennen, ja saattoipa sinne jäädä syömätöntä ruokaakin. Viime viikonloppuna huomasin lenkillä, että Veeran jalka ei noussut enää samaan tahtiin kuin ennen. Se lönkytti minun ja Ronjan perässä päätään riiputtaen. 
Maanantai-iltana, kun olin iltavuorossa, isäntä viestitteli todella huolissaan. Veera ei ollut enää halunnut lähteä lenkille ollenkaan, hiljaa hiipien oli pieni kierros tehty. Ruokahalukin oli tipotiessään. Tiistai-iltana oli meidän oman kylän eläinlääkärillä non-stop vastaanotto. Tämä Ilmari on kaikki Veeran vaivat hoidellut, ja sinne suunnistettiin nytkin. Mitään varsinaista vikaa ei Veeralta kuitenkaan löytynyt. Sydän ja keuhkot tuntuivat olevan kunnossa, korvat samoin. Lääkäri otti Veeralta verikokeen crp:n tutkimiseksi, josko olisi joku tulehdus vaivannut. Kuumettakaan ei ollut, eikä viitteitä täällä Lahden seudulla koirille kohtalokkaasta keuhkotulehduksesta. Ilmari pyysi soittelemaan aamulla, miten yö oli mennyt. Myös verikokeen oli määrä lähteä silloin tutkittavaksi. 

Yö meni rauhallisesti, mutta kun päästin Veeran aamupissalle, se lyyhistyi hankeen, ja jouduin puoliksi kantamaan sen sisälle. Ruoka jäi myös koskemattomana kuppiin, ja koira ei jaksanut muuta kuin maata lattialla. Silloin tiesimme, että ratkaisun hetki oli tullut. Olimme jo aiemmin päättäneet, että kun Veeran elämä ei enää ole koiranarvoista, se saa lähteä kunniakkaasti ilman raskaita hoitoja tai tutkimuksia. Olin jo aiemmin viestitellyt Veeran ykkösmammalle Terhille tilanteesta. 

Isännän oli lähdettävä raskain sydämin töihin Veeran hyvästeltyään. Kerroin surullisen uutisen myös tyttärelle, ja itkimme yhdessä lattialla Veeran vieressä. Otin lomapäivän, ja varasin Veeralle ajan lääkärille, joka päästäisi sen tuskistaan ja hoitaisi myös tuhkattavaksi. Tytöllä ei ollut kiire kouluun, ja istuimme pitkään lattialla Veeraa silitellen. Se piristyi hetkittäin, kun kuuli juustokuvun kolahduksen tai kalkkunaleikapaketin rapsahduksen. Höyläsimme Veeralle kermajuustosiivuja ja syötimme kalkkunaleikettä sen verran kuin se halusi syödä. Päätimme, että jos Veeralle vielä jokin maistuu, niin nyt ei herkuissa säästellä. Kaikki herkut se kuitenkin hetken päästä oksensi, mutta ehkä niistä tuli sille hetkeksi hyvä mieli. 
Veeran viimeinen ilta, se jaksoi hädin tuskin hypätä lempipaikalleen sohvalle nukkumaan
 Tyttökin lähti kouluun Veeraa rutistettuaan, ja jäimme kahden. Istuin lattialla Veeran pää sylissäni, silittelin ja rapsuttelin sitä ja kerroin miten paljon se oli meille merkinnyt. Molemmat kai tiesimme, että meillä oli edessämme raskas matka, viimeinen yhteinen. Lääkäriaika oli vasta puoliltapäivin, ja näytti jo siltä, että Veera kuolee kotiin. Näytti siltä, että se ajoittain jo lakkasi hengittämästä, mutta nosti kuitenkin vielä päätään kun sitä kutsuin. Mietin jo apujoukkojen soittamista, koska yksin en saisi Veeraa nostettua autoon. Viimeisillä voimillaan se hyppäsi auton perään, ja ajelin raskain sydämin eläinlääkärille. Veera jaksoi kävellä omin jaloin eläinlääkärin odotushuoneeseen, mihin se taas lyyhistyi. Onneksi paikalla oli kaksi avustajaa, ja saimme Veeran nostettua vaa'alle ja lopulta pöydälle, missä se sai armahtavan lääkkeen suoneensa. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että Veeran vanha sydän ei vaan jaksanut enää. Merkkinä siitä oli yön aikana vatsan seudulle kerääntynyt neste, jota ei vielä edellisenä iltana lääkärikäynnillä ollut havaittavissa.

Olen jo useamman koiran joutunut silittelemään ikiuneen, mutta se ei helpota asiaa yhtään. Henkilökunta eläinlääkäriasemalla oli hyvin empaattista, ja sain olla Veeran vierellä viimeiseen sydämen lyöntiin saakka. Myös minun jaksamisestani huolehdittiin. Vaikka nämä ovat raskaita reissuja, olen aina halunnut tämän viimeisen palveluksen ystäville tehdä itse. Olen halunnut, että ne ikiuneen vaipuessaan kuulevat ääneni ja tuntevat käteni kosketuksen. Ja itse olen saanut kyyneleeni vuodattaa ystävän turkkiin. 

Snautserijengistä on enää yksi pieni jäljellä. Se saa nyt kovasti huomiota, kun on aika lailla hukassa ilman ystäväänsä. Pitkään se makoili tuulikaapissa kuin odottaen Veeraa kotiin.

Veera oli upea koira, ja olemme kiitollisia että se sai olla näinkin kauan luonamme. Terhin kanssa meillä on ollut yhteinen suru. Mutta uskon, että meillä on nyt yhteinen tähti taivaalla tuikkimassa.


tiistai 9. helmikuuta 2016

Anelmaiset

Iskipäs eilen tauti, mitä ei ole vuosiin ollut, nimittäin ihan kunnon oksennustauti. Tänään olenkin sitten huilannut kotona. On ihan hiukan voittajaolo, tänään nimittäin valmistuivat Anelmaiseni, joita olen hartaasti tehnyt ja purkanut. Varmaan olen oikeasti tehnyt ainakin kolme sukkaa jos nuo purkamiset huomioidaan. Sen verran pedantti olen että halusin sukista juuri samanlaiset.
En ensin tykännyt väreistä yhtään, ja varmaan jos nyt aloittaisin uusia (mitä en todellakaan aio tehdä), tekisin vähän vähemmillä ja rauhallisilla väreillä. Mutta jotenkin kun nuo kukat tuohon asettelin, niin alkoivat sukatkin miellyttää silmää enemmän. 

Tuo kukkamalli oli mielestäni tosi kaunis ja kiva tehdä, ja piti ihan pidellä itseäni etten olisi värkännyt sukanvarret kukkia täyteen. Pitsinauhat jätin pois, ne eivät jotenkin olleet minun juttuni.
Vielähän noita tuohon mahtuisi. Mitä mieltä olette, pitäisikö vielä yhdet tehdä vai annanko olla näin?

Tänään tuli postissa Kevan osakuntoutustukipäätös. "Olemme todenneet teidät määräaikaisesti osittain työkyvyttömäksi." Mielenkiintoista. Ovat todenneet vaikka eivät ole ikinä minua tavanneet. No, en kyllä valita, hyvää palvelua sain kun sinne soittelin ja päätös tuli nopeasti. Ja oli mieleinen!

Mukavaa illanjatkoa!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kevään odotusta

Heippa! Olen täällä jo ihan keväisellä mielellä ja sen kunniaksi piti saada vähän tulppaaneja keittiön pöydälle. Jokohan koivun oksiin tulisi lehdet jos niitä ottaisi maljakkoon vai pitäisikö odotella vielä muutama viikko?

Sain viime viikolla hyviä uutisia, Keva myönsi minulle vuoden ajaksi osakuntoutustuen eli pääsen tekemään vähän lyhyempää työaikaa. Saan siten toivottavasti enemmän irti tyk-kuntoutuksesta ja saan palauteltua voimia infektiokierteen jäljiltä. Tutkimukset infektiopolilla ovat edelleen kesken, seuraavaksi on vuorossa keuhkojen viipalekuvaus. Hengenahdistusta on välillä ollut mutta kuume on pysynyt poissa, onneksi. Sain kunnian päästä bloggaajaksi tuonne Sairaankaunis-sivustolle. Blogini on siellä nimeltään Hämärä hiljaisuus, ja kirjoittelen siellä enemmän näistä sairastamisasioista. Käykäähän kurkkaamassa, siellä on paljon hyviä blogeja ja selviytymistaisteluja. 

Hyviä uutisia myös Ronjasta, se on toipunut hienosti leikkauksestaan ja juoksentelee jo innoissaan ulkona. Tikkien poisto on ensi perjantaina, siihen asti pitää pitää bodya ja yksin ollessa myös kauluria, ettei saa haavaa revittyä auki.
Anelmaisten kanssa on aika kulunut mukavasti, toinen on jo valmiina.
Toisen sukan kanssa on vähän meinannut into loppua, mutta eiköhän sekin lähiaikoina valmistu. Sormet jo syyhyävät seuraavaan hommaan, mutta minun on vaikea aloittaa uutta työtä jos edellinen on kesken. Mitenkäs sinulla, teetkö montaa työtä yhtaikaa vai teetkö yksi kerrallaan valmiiksi asti? No töissä kyllä tauoilla virkkaan isoäidinneliöitä. Anelmaa hidastuttaa sekin, että siihen pitää keskittyä sen verran että teen sitä vaan iltaisin kotona, en esimerkiksi automatkoilla.
Viikoloppuisin on mukava leipoa jotain hyvää. Eilen kokeilin tällaista lime-sitruunapiirasta. Joku kutina oli, että vieraita saattaa tulla, ja illalla poika ja miniä poikkesivatkin ja saivat torttumaistiaisia.  Löysin ohjeen Kodin kuvalehden takakannesta, mutta sama ohje löytyi myös Arlan sivuilta.


Lime-sitruunapiiras

Ainekset

Pohja

12 kpl Digestive-keksejä 100 g Arla voita 1 rkl sokeria

Täyte

2 prk (a´ 200 g) Arla Keittiö Sitruuna-limerahkaa 2 munankeltuaista ½ limen kuori ½ limen mehu 1 ½ tl vaniljasokeria

Päälle

2 dl Arla kuohukermaa 1 ½ rkl sokeria 1 dl minttua hienonnettuna

Valmistusohje

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen.
Murskaa keksit ja sulata voi.  Sekoita keksimurut ja voi yhteen, kunnes niistä muodostuu taikinamainen seos. Painele seos vuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja laita uuniin paistumaan 10 minuutiksi.
Tee täyte pohjan paistuessa. Kaada kulhoon Arla Keittiö lime-sitruunarahka ja munankeltuaiset. Vispaa tasaiseksi.
Pese lime huolella ja raasta puolet kuoresta hienoksi raasteeksi. Lisää täytteeseen limen kuoret, limen mehu ja vaniljasokeri ja sekoita. Kaada täyte pohjan päälle ja laita uuniin 15 minuutiksi. Anna piirakan jäähtyä.
Valmista kermakuorrute piirakan päälle. Vaahdota Arla kuohukerma ja sokeri kuohkeaksi. Sekoita joukkoon hienonnettu minttu. Nosta minttukermavaahto jäähtyneen piirakan päälle juuri ennen tarjoilua.

Aika kipakan makuista, seuraavasta ehkä vähennän tuota limeä tai jätän sen kokonaan pois. Varmaan lime-sitruunarahkastakin tulee ihan riittävästi makua ja tuo minttu tuo riittävästi kirpeyttä. I 

Leppoisaa sunnuntai-iltapäivää!