Laatuaikaa

Piti tulla kirjoittamaan tänne yksi juttu, kun en eilen illalla enää jaksanut. Selailin taas kaikkia kivoja blogeja, vierailen useammankin nuoren äidin blogissa, ja mieltäni lämmittää aina kun joku kirjoittaa että on tehnyt juttuja yhdessä lasten kanssa. Leipomista, askartelua, vaikka siivousta. Itselläni ei enää pieniä  ole, mutta kolmen lapsen äitinä tiedän, että nuo ovat niitä nopeasti ohikiitäviä hetkiä, joihin kannattaa tarttua. Elämän ruuhkavuosia elellessä pääsee varmaan helpommalla, kun istuttaa lapset  dvdtä katsomaan ja tekee itse nopeasti ja siististi hommat pois. Mutta samalla jää montaa kokemusta köyhemmäksi. Pikkulapsiajat ovat niitä, jolloin voi unohtaa täydellisyyden tavoittelun. Olla välittämättä liimatahroista ja paperisilpusta lattialla, jauhoista ja taikinakönteistä keittiön tasoilla. Jälkeä syntyy, varmasti sotkuakin, eikä se lopputuloskaan aina ole ihan sellainen kuin aikuisen tekemä. Mutta se tekemisen ilo, se että saa puuhastella ja tehdä jotain ihan oikeaa hommaa oman äidin/isän kanssa, ne on niitä asioita ja muistoja jotka kantaa pitkälle aikuisuuteen.

En ole ollut superäiti, en ole sitä vieläkään vaikka äitiyden oppivuosia on takana 25. Pojat ovat jo maailmalla, toivottavasti ovat saaneet jonkinlaiset eväät selvitä arjesta. Siperia opettaa sitten loput. Ja toki autan ja neuvon edelleen sen minkä pystyn, jos/kun apuani tai neuvojani pyydetään. Monet taikinat on poikienkin kanssa värkätty ja pölyrättiä heilutettu yhdessä. 15-vuotias tytär on vielä vaikutuspiirissäni. Tytär on ollut innokas keittiössä jo ihan pienestä pitäen. Muistan kun sain aikanaan isännältä moitteita, kun neiti poltti käpälänsä hellan levyllä, että pitääkö ihan oikeasti 2-vuotiaan olla mukana kokkaamassa. Mutta homma on kantanut hedelmää, tyttö kokkailee monenlaista pientä juttua ja rentoutuu leipomalla. Siivoaminen, no, se ei taida olla kovinkaan monen teinin himohommaa, mutta pikku patistuksella paikat menevät kuntoon.

Jokin aika sitten tytär esitti kysymyksen, joka pisti minulle todella jauhot suuhun: Oletko tehnyt/ostanut minulle/minun hyväkseni jotain asioita sen takia että olen tyttö? Tarkensi sitten kysymystään, että olenko toiminut jotenkin erilailla, kun sain kahden pojan jälkeen tytön. Olen tuota asiaa pohtinut paljonkin, kun en osannut suoralta kädeltä vastata. Onhan meillä paljonkin yhteisiä asioita, keittiöhommelit ja askartelut, ja zumbahan meillä on ollut yhteisenä harrastuksena jo monta vuotta. Poikien kanssa elämä kovinkin erilaista. Urheilevien nuorten miesten kanssa elämä pyöri paljolti harrastuksiin kuskauksen ympärillä, tyttö on kulkenut laulutreeneihin kävellen ja zumbaan ajellaan yhdessä. Vaateostoksille lähdettiin poikien kanssa silloin, kun oli viimeinen hätä ja niistä pyrittiin suoriutumaan mahdollisimman äkkiä. Tyttären kanssa kaupoilla kuljetaan pitkään ja hartaasti, ollaan toistemme makutuomareina vaate- ja meikkijutuissa. Poikia oli aina porukka paikalla, kotiin tullessa päättelin eteisessä lojuvista 43-kokoisista lenkkareista, että kuinka paljon väkeä on paikalla. Tytöllä on yleensä yksi ystävä kerrallaan, ja aikaa vietetään sitten yhdessä pitkään ja hartaasti. Kaikkien puolesta olen murehtinut ja ollut huolissani, ja iloinnut kun joku haave, esim. opiskelupaikka toteutuu. Eipä kai se murehtiminen ikinä lopu, tai ehkä koittaa aika kun jälkikasvu joutuu murehtimaan höppänän äitimuorin toilauksia. Toivotaan että se aika on vielä kaukana edessäpäin. 

Paljon on ollut keskustelua koulumaailmasta, siitä miten kotona annetaan ne eväät joilla sitten koulussakin pärjää. Sosiaaliset taidot ovat tärkeitä, ja sieltä kotoa ne lähtevät. Se arki, jota tänään pienten kanssa kodeissa eletään, antaa huomiselle joko hyvät tai huonot eväät. Haastetta riittää, välittää tarpeeksi ja päästää sitten irti kun on aika istahtaa omalle oksalle.