Lueskelin äskettäin taas kerran erään vuonna 2010 syöpään menehtyneen ystäväni blogia. Kutsutaan häntä vaikkapa Liisaksi. Blogi oli hänen vuoden mittainen matkakertomuksensa syövän kanssa kulkemisesta. Olen iloinen, että tuo blogi on vielä tallella ja voin aina välillä palata siihen Liisaa muistelemaan.
Tutustuimme Liisan kanssa eräällä nettisivustolla, ja ystävyytemme oli pitkälti virtuaalista. Meillä oli paljon yhteistä, samoja sairauksia, samanikäisiä (ja osittain samannimisiä!) lapsia. Livenä tapasimme ehkä viitisen kertaa. Muistan aina ensimmäisen tapaamisemme, kun Liisa tuli käymään kotonamme. Olimme puhuneet puhelimessa, ja hänen äänensä kuulosti ihan erilaiselta kuin olin kuvitellut. Molemmat olimme toistemme mielestä erilaisia kuin se mielikuva, minkä olimme toisistamme luoneet. Mutta me tulimme loistavasti juttuun. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Oli alkukesä, ja kävimme yhdessä puutarhalla ostamassa Liisalle kukkia kotiinviemisiksi. Muistan kun kävelimme kesäisessä ilmassa kantaen välissämme orvokkilaatikkoa. Hauskinta oli, että Liisan lapset olivat varoitelleet kovasti ja olleet huolissaan, kun äiti lähti tapaamaan jotain nettituttavuutta. Ties mikä murhaaja olisi voinut vastassa olla.
Toisen kerran tapasimme, kun Liisa vietti 50-vuotissyntymäpäiviään eräällä syrjäisellä mökillä. Kutsujen pukukoodina oli tuulipuku. Silloin tapasin myös hänen perheensä, joskaan heistä ei minulle jäänyt selkeää mielikuvaa, kun paikalla oli niin paljon ihmisiä, joista en tuntenut muita kuin Liisan. Pariksi päiväksi satuimme yhtaikaa kuntoutukseen Heinolan Reumalle, missä ohjelmaa oli molemmilla kovasti, mutta vähän ehdimme istumaan iltaa ja juttelemaan. Kävin Liisan kotona häntä katsomassa pian hänen sairastuttuaan syöpään. Hän oli käynyt läpi ison leikkauksen, mutta jaksoi kävellä kanssani pienen lenkin lähiympäristössä.
Viimeisen kerran tapasin Liisan, kun hän oli sairaalassa. Silloin jo tiedettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä, mutta ei sitä, paljonko aikaa oli jäljellä. Liisalla oli suuri turvaverkko ystäviä ja sukulaisia, niin suuri että sairaalavierailuille piti tehdä ajanvaraussysteemi. Näin siksi, että Liisa ehtisi myös levätä ja viettää rauhassa aikaansa niiden kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Siltä sairaalareissulta Liisa ei enää kotiutunut. Tiesimme molemmat, että tapasimme viimeistä kertaa. Liisa rutisti minua lujasti ja sanoi: olet ollut niin tärkeä minulle. Itkimme molemmat, mutta samalla tilanne oli jotenkin helpottava. Saimme sanoa hyvästit kasvotuksin. Liisa oli levollisen oloinen, ja teki vierailijan osan helpoksi. Muistan, että kotiin ajellessani olin hyvin surullinen mutta kuitenkin helpottunut, kun näin että Liisa oli hyvillä mielin. Hänellä oli vahva usko, että oli menossa johonkin parempaan paikkaan.
Sanotaan, että on helpompi lähteä kuin jäädä. Mutta ei se lähtijän osakaan helppo ole, ainakaan Liisan kohdalla. Hän kävi läpi vaikean leikkauksen, jonka jälkeen joutui elämään epävarmuudessa, oliko kasvain pahanlaatuinen. Vaikka hän aavisti vastauksen, toivonkipinä eli. Sitten seurasi vaikeita aikoja, monia lääkekokeiluja, jotka eivät tehonneet. Etäpesäkkeet kasvoivat ja levisivät. Uusi lääke toi aina uuden toivonkipinän, ja sitten taas pettymyksen, kun ei vaikutus ollutkaan toivottu. Kipuja, kivuliaita toimenpiteitä, toivon ja epätoivon vaihtelua. Ja lopulta päätös aloittaa saattohoito. Luulen, että siinä vaiheessa Liisan oma tunne oli helpotus sanoinkuvaamattoman surun rinnalla.
Liisa oli kuollessaan 52-vuotias, jos oikein muistan, ja hänen kolme lastaan aikuisuuden kynnyksellä, nuorin vielä teini. Varsinkin nuorimmainen kieltäytyi viimeiseen asti uskomasta, että äiti kuolee. Kun hän lopulta sen ymmärsi ja hyväksyi, hän kysyi: äiti, sitten kun kuolet, oletko tähtenä taivaallani? Ehkä se ajatus toi lohtua kaiken kauheuden keskelle.
Liisa kirjoitteli blogiaan sairaalassa niin kauan kuin pystyi. Kun hän kävi liian heikoksi kirjoittamaan, hänen läheisensä kirjoittivat hänen sanelustaan. Kun hän ei enää jaksanut paljon puhuakaan, hänen läheisensä päivittivät blogiin tilannetiedotusta Liisan voinnista, hänen luvallaan tietenkin. Blogiin tuli paljon kommentteja, joita sitten luettiin ja tulostettiin hänelle. Blogissa ei ollut vielä kerrottu, että Liisan lähtö oli lähellä, mutta sen aavisti, kun Liisan luo ei enää toivottu vieraiksi muita kuin aivan läheisimpiä ihmisiä. Eräs läheisistä sitten kirjoitti blogiin varsin vauhdikkaan päivityksen siitä, miten Liisalle ruutulippu heilahti nyt viimeisen kierroksen merkiksi. Liisa itse sitä kommentoi huvittuneena. Muutama päivä sen jälkeen Liisa nukkui aamuyön tunteina rauhallisesti pois miehensä vierellään.
Sairaalakäyntini jälkeen lähetin Liisalle joka päivä tekstiviestin. Viimeisinä viikkoinaan hän ei enää jaksanut vastata, tuskin lukeakaan, mutta tiesin, että kaikki viestit luettiin hänelle ja niistä iloittiin. Toivottelin hänelle mahdollisimman kivutonta päivää ja kertoilin myös omia kuulumisiani. Voi tuntua julmalta kertoa arkisista asioistaan kuolevalle, mutta tiesin, että Liisaa kiinnosti kyllä. Viimeisen viestin kirjoitin, kun Liisa oli jo poistunut tuonpuoleiseen, minun siitä vielä tietämättä. Ehkä viestini hänet tavoitti vielä jossain, joskus.
Yhden yksityiskohdan haluan nostaa esille Liisan blogista. Hän kertoi, millaista oli herätä ison leikkauksen jälkeen. Kivulloisena ja tokkuraisena, kun ei oikein tajua missä on ja mitä on tapahtunut. Ei tiedä onko unessa vai valveilla. Silloin usein läheisille sanotaan, ettei sairaalan kannata nyt tulla, sairas ei vielä pysty kommunikoimaan. Mutta Liisa kertoi, miten tärkeää tuossa tilanteessa on, että joku istuu siinä vierellä. Joku, joka sanoo, että minä tässä, minä luen tätä lehteä/kirjaa/teen käsityötä, nuku rauhassa, minä en lähde pois ennenkuin joku tulee tilalleni.
En mennyt Liisan hautajaisiin. Siellä olisi ollut pelkästään minulle vieraita ihmisiä. Me jätimme Liisan kanssa jäähyväisen siinä sairaalasängyllä viimeistä kertaa tavatessamme. Meidän ystävyytemme oli hyvin erikoislaatuista, erityistä. Liisan muisto on hiljalleen haalistunut, mutta sitä viimeistä halausta en unohda ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!