Kesälomalla 2018, osa 4

Perjantai, aurinkoa, joten tien päälle mars! Tänään päätimme ajella hiljalleen, poikkeilla kylissä eikä posottaa pelkkää kymppitietä. Ensimmäiseksi päädyimme Sundin kylään, jossa oli kalastusmuseo. 

Itse museossa emme käyneet, mutta kahvilassa joimme vahvistavat vohvelikahvit. Vohvelin palanpainikkeet olivat vähän erilaiset kuin Suomessa, hilloa kyllä mutta sen lisäksi notkistettua tuorejuustoa sekä maapähkinävoita juustosiivujen muodossa. Mielenkiintoista!

Jatkoimme matkaa ja poikkesimme taas pienelle sivutielle. Jotain näkemisen arvoista täällä tuntui olevan, sillä pikkutien reunat oli parkkeerattu täyteen autoja, ja reppuselkäkansaa oli paikalla sankoin joukoin. Jouduimme ajamaan pitkät pätkät ennenkuin löysimme kääntöpaikan autolle. Reppuselkäväkeä kuin muurahaisia kiipesi tunturin rinnettä ylös.Myöhemmin tapasimme levähdysalueella kaksi mukavaa suomalaista vaeltajatyttöä, jotka kertoivat, että kyseiseltä paikalta lähti reitti kohti Kvalvikan autiorantaa, joka oli vuoren toisella puolella ja sinne pääsee vain kävellen. Tytöt olivat lähteneet patikoimaan sinne myrskyisen illan jälkeen ja yöpyneet rannalla. Minusta ei olisi ollut tuonne patikoimaan kipeän polveni vuoksi, vaikka olisimmekin tienneet, mikä ainutlaatuinen paikka vuoren toisella puolella oli. Suvi Hoyden on kirjoittanut blogissaan Kvalvikasta täällä.

Muutaman hengästyttävän hetken jälkeen Timppa sai Lyylin käännettyä ympäri, ja matka jatkui. Tiet olivat paikoin todella kapeat, ja vastaantulijoita piti väistää tien sivuun. Ylitimme muutaman pitkän sillan, joihin mahtui yksi auto kerrallaan, ja sillan päissä oli liikennevalot. Tunneleita riitti, ne kulkivat osittain vuonojen alla, pisin taisi olla yli 6 km. Maisemia ei voi sanoin kuvailla, eivätkä kuvatkaan tee niille oikeutta.

Kalankuivatustelineet olivat elokuussa tyhjillään. 

Valkoista hiekkaa rannalla

 Jonkin verran näkyi myös kiipeilijöitä, heillä oli ihan omat suosikkipaikat. Haasteita ainakin riitti, ja sikäli kun ymmärsin, olivat aika "ammattitaitoista" porukkaa varusteiden perusteella. No, tuskin kukaan noviisi tänne lähtisi kiipeilemään.

"Puskaparkit" olivat suosittuja. Missä vaan sattui olemaan sopiva paikka tienposkessa, näkyi telttailijoita ja karavaanareita leiriytyneenä. Retkeilyautot näyttivät olevan hitti Lofooteilla, ja varmaan ne ovatkin näppäriä noissa maastoissa. Niitä näimme monenmoisia, aika moni oli itse rakentanut retkiauton pakettiautosta.

Me emme puskaparkissa yöpyneet, mutta piknikin pidimme grillaillen tienposkessa.

Lampaat kuuluivat oleellisesti maisemaan. Osa oli aitauksessa, osa ei, ja liikennemerkein niistä varoiteltiin. Piknikpaikallamme näkyi tuoreita lampaan papanoita, kuuluipa jostain vieno "bää", mutta ketään ei näkynyt. Mutta kun matka jatkui, määkijät löytyivät tienposkesta, jouduttiinpa jarruttamaankin ihan kunnolla kun yksi lammas päätti ylittää tien ihan auton edessä.

Parhaat paikat löytyvät usein sattumalta, kuten tämäkin Glasshytten. Täällä myytiin hienoa taidelasia ja näimme lasinpuhaltajankin työssään.

Enpä yhtään ihmettele, että maljakoilla oli hintaa, niin vaikuttavaa oli katsella sen valmistumista.

Nämä kauniit, siniset lasityöt oli tehty käyttäen vanhaa vohvelirautaa muottina.

Kovasti aina kauhistellaan Norjan hintatasoa. Meitä se ei hirveästi hätkähdyttänyt. Kaupassa käydessä emme isoa eroa huomanneet, dieseliäkin sai kohtuuhintaan. Ne muutamat kerrat, kun "sisällä" söimme, ravintolahinnat eivät juuri olleet kalliimpia kuin Suomessa. Leirintämaksut olivat edullisempia kuin Suomessa yleisillä leirintäalueilla.

Meillä oli kahvit mukana termospullossa, ja pysähdyimme kahvitauolle levähdyspaikalle. Juuri siellä tapasimme nuo kaksi suomalaistyttöä, jotka meille Kvalvikasta kertoivat. Tytöt olivat liikkeellä yksinkertaistetulla "retkeilyautolla", mikä tarkoitti patjaa pakettiauton lattialla. Auto toimi tukikohtana, josta käsin tytöt olivat tehneet patikkareissuja. Juttelimme pitkät tovit, ja tytöt neuvoivat meille vielä yhden pysähdyspaikan, Hemnoyan kalastajakylän. Hemnoysta tuli mieleen Porvoon vanhakaupunki. Tosin täällä ei vaatteilla koreilijoita näkynyt (kuten ei missään Lofooteilla). Vaelluskengät näyttivät olevan jokaisen jalassa, me olimme hiukan "ylipukeutuneita" farkuissa, huppareissa ja kävelykengissä.

Sittenpä alkoikin vaihteeksi sataa. Tässä vaiheessa se ei kauheasti haitannut, sillä olimme viettäneet upean päivän ja nähneet niin hienoja maisemia, että niitä sulatellessa taitaa mennä loppuvuosi!

Jälleen oli yöpaikan etsintä ajankohtaista, ja päädyimme pienelle Bobil Campin leirintäalueelle. Tuolla karavaanaripalstoilla varoiteltiin, että Norjan leirintäalueilla suihkuista saa lämmintä vettä poletilla tai kolikolla, ja nyt osui ensimmäistä kertaa sellaiset suihkut kohdalle. Tämä aiheutti pientä hässäkkää rahanvaihdon merkeissä, varsinkin kun respakin oli rajoitetusti auki. Mutta saimme kuitenkin itsemme puhtaiksi.

Tästä linja-autosta on pakko kertoa vähän lisää.

Täällä matkusti saksalainen eläkeläisretkue, jotka söivät ja nukkuivat bussissa. Bussin takaosassa oli kahdessa kerroksessa lokeroita, joihin mahtui yksi ihminen nukkumaan. Bussissa oli mukana kenttäkeittiö, jossa tehtiin porukalle ruokaa, ja ihmiset söivätkin tuolla bussissa. Sateinen ilta ei houkutellut heitä ulkosalle, ja samoin me vietimme iltaa autossa lueskellen ja sulatellen päivän antia.