Yöllisiä ääniä

Luulisi, että perheessä, missä ei ole pikkulapsia eikä pentukoiria, olisi aika hiljaista yöllä. Väärä luulo! Jos olisi seinänaapureita, niin tuskin sinne mitään kuuluisi, mutta yhtä ja toista yöllistä ääntä meille kyllä mahtuu.

Nuorethan tunnetusti ovat yöeläjiä. Nuorison liikeet eivät yöuntani häiritse, päinvastoin.  Hiljaisuus on huolestuttavampaa, kun odottelee nuorta väkeä kotiin ja määräaika alkaa lähestyä. Meillä on onneksi nuo kotiintuloajat pitäneet hyvin kutinsa, ja uskallan turvallisin mielin mennä nukkumaan, herätä oven kolahdukseen tai mopon pärinään, todeta että jälkikasvu on turvallisesti kotona ja nukahtaa uudestaan.  Välillä kyllä osaavat liikkua turhankin hiljaa. Eräänä yönä havahduin kahden aikaan yöllä ja luulin, että meillä on vielä vieraita talossa. Tarkoitus oli mennä ystävällisesti huomauttamaan ajan kulusta ja kotijoukkojen huolestumisesta. Tytär havahtui ihmeissään vuoteestaan ja sanoi, että kaveri on lähtenyt jo monta tuntia sitten. Hih, eipä siinä sitten muuta kun jatkettiin molemmat unia kaikessa rauhassa.

Koirakolmikon kanssa on välillä toinen juttu, vaikka pääsääntöisesti kyllä nukkuvat yönsä kaikessa rauhassa, kuka missäkin. Veeran unielämä on varsin vilkasta. Usein se varsinkin iltayöstä unissaan vinkuu, haukkuu ja juoksee unissaan. Olen joskus käynyt sitä hiukan tönimässäkin, kun vauhti on kiihtynyt liiankin hurjaksi. Joskus aamuyöstä olemme heränneet veret seisauttavaan ulvontaan. Kun Veera oli juuri taloon tullut, ja ensimmäistä kertaa heräsin öiseen ulvontaan, pomppasin tietenkin vieterinä sängystä ylös katsomaan, mikä hätä koiralla on. Todetakseni vaan, että se nukkuu rauhallisesti. Sittemmin olemme jo tottuneet, että Veeruska on joskus unissaan suden vaatteissa, emmekä enää hötkyile.

Ronja kuorsaa kovempaa kuin 6,5 –kiloisesta koirasta voisi kuvitella. Se tulisi mielellään sänkyyn viereen nukkumaan, ja välillä hellyn sen ottamaankin. On vaan ärsyttävää herätä sen kuorsaukseen, kun on juuri itse vaipunut uneen. Usein siinä vaiheessa kannan raivokkaasti proteistoivan koiran olohuoneen puolelle uniaan jatkamaan. Ensimmäiset vuodet Ronja nukkui tyttären vieressä, mutta sai häädön myös sieltä juuri ko. syystä. Nyt on tytär taas antanut armon käydä oikeudesta ja kiikuttaa usein iltaisin Ronjan yläkertaan viereensä nukkumaan. Tämä järjestely sopii kaikille asianosaisille oikein hyvin.

Jos öiseen aikaan alkaa kuulua tiheää kynsien rapinaa laminaattilattiaa vasten, on syytä pompata äkkiä ylös ja avata ulko-ovi Ronjalle. Muuten voi varautua siihen, että aamulla löytyy peräkammarin matolta lätäkkö. Pahimmassa tapauksessa saattaa olla pianon vieressä pikku kikkareetkin. Usein tämä on kostoisku juurikin sängystä häätämisen jälkeen. Onneksi nämä löydökset ovat viime aikoina huomattavasti vähentyneet. Peräkammariin olen kyllä vaihtanut lattialle pienen maton, mikä on helppo tarvittaessa heittää pesukoneeseen. Joitain asioita ei vaan voi välttää.

Pinja on varsin hiljainen nukkuja, edellyttäen että se saa nukkua äipän sängyn vieressä omassa pedissään, tai (mieluiten) äipän jalkopäässä.  Joitain hajuhaittoja joskus esiintyy, mutta ne pitää vaan kestää, sillä huoneesta häätäminen aiheuttaa itkemistä ja oven raapimista, mikä kestää luultavasti koko loppuyön. En tiedä, sopeutuisiko Pinja jossain vaiheessa tilanteeseen ja hakeutuisi nukkumaan johonkin muualle, jos makuuhuoneen ovi pysyisi kiinni. Minulla on aina pinna pettänyt ennen kuin itku on loppunut. Eilisellä metsälenkillä Pinja oli taas onnistunut pyörimään jossain hyväntuoksuisessa raadossa, eikä haju lähtenyt kokonaan edes koirashampoolla pesemällä. Ainakin irtolika oli lähtenyt, ja eiköhän se hajukin haihdu ajan myötä.

Joskus joudun myös nousemaan ylös yöllä kaivamaan kaapista jotain syötävää Pinjalle. Kuulostaako hullulta tarjota yöllä ruokaa koiralle, joka nukkuu rauhallisesti? Tähän on selityksenä se, että Pinjan maha murisee joskus öisin niin äänekkäästi, että se häiritsee nukkumistani (joskus on sitten tosi herkässä tuo uni). Keksillä tai puolikkaalla nakilla vatsan murina rauhoittuu, ja yörauha on taas taattu.

Nyt on sitten töihin palattu pitkän kotonaolon jälkeen, ja täytyy myöntää että vähän koville on ottanut. Käsi on vielä arka ja sitä pitää varoa hiukan töitä tehdessä. Iltaisin on väsyttänyt, mutta samalla on ollut ihanaa olla taas ”ajan hermolla” ja tavata ihmisiä!

Tänään meidän ihana Veeruskamme täyttää 8 vuotta! Se on jo melko korkea ikä isolle koiralle. Hiljalleen on alettava valmistautua siihen, ettei rakas Veeramme ole ikuisesti luonamme. Toivotaan sille vielä monta tervettä, pirteää vuotta! Ikääntyminen näkyy Veerassa pikku  harmaantumisena, ja ihan nyt viime aikoina olemme huomanneet pientä jäykkyyttä makuulta ylös noustessa. Jäykkyydestä ei kyllä ole tietoakaan sitten kun pääsee metsään juoksemaan keppien perässä! Entisessä kodissaanhan Veera harrasti tokoa (missä myös kisasi), agilityä ja jälkeä. Meille tultuaan se on ollut ikään kuin eläkekodissa. Varsin liikkuvaa elämää se on tosin saanut viettää, mutta hyvin vapaamuotoista sellaista. Mökillä ei koirille hihnoja juuri vilautella, vaan ne painelevat omaehtoisesti pitkin metsiä ja pöpelikköjä. Mökiltä tullessa ne ovat hyvin uupuneita, ilmeisesti tähän vaikuttaa se että käyttävät paljon myös nenäänsä ja liikkuvat paljon vaihtelevassa maastossa. Kotona lenkitämme niitä myös mahdollisimman paljon metsässä, irrallaan, koska se on mielestäni parasta mahdollista liikuntaa niille. Ja koska itse rakastan metsässä kulkemista, varsinkin näin syksyllä, kun bongailen sieniä ja marjoja. Uskon, että Veeran hyvävointisuuden salaisuus on juurikin tuossa omaehtoisessa, säännöllisessä liikunnassa. Paljon onnea rakkaalle Veerallemme! Ja aurinkoista viikonlopun jatkoa kaikille!