Henkireikiä: Minne mullat kadonneet?

Olen varmaan joskus maininnutkin, että olen puutarhurin tytär. Ei juuret kauas puusta putoa (ilmaisu musikaalista Addams Family). No tässä tapauksessa aika kauas kuitenkin. Sen tiedän, että kasvit pitäisi istuttaa juuret alaspäin.

Yhtä juttua ihmettelin ääneen tuolla sosiaalisessa mediassa. Joka ikinen kevät mätän säkkikaupalla multaa kukkapenkkeihin. Keväällä samaiset penkit ovat melkeinpä montulla. Mihin ihmeeseen ne mullat häviävät? Sain ihan fiksun selityksenkin mieheni pikkusiskolta: Hulevedet painaa ne syvemmälle humukseen, eli lumet sulaessaan vie niitä syvyyksiin. Ihan loogiselta kuulostaa. Toisen selityksen sain Päivi-ystävältä: puutarhatontut rakentaa omaa satumaataan. Hymähdin, että ne on sitten jonkun muun tonttuja. Meidän pihalla ei sellaisia ole. Naapurin nuorellaparilla niitä sensijaan riittää. Kuten kaikenlaisia muitakin puutarhapatsaita: pupuja, oravia, siilejä...no heillähän on pieni lapsikin, joten heille ne sopivat. Meidän pihamme on enemmän aikuiseen makuun.

Nyt kun kesä koitti ihan kunnolla, niin muutama päivä sitten tulin kotiin auton perä multasäkkejä pullistellen ja ryhdyin pakolliseen pihaurakkaan. Illan tullen olin tyytyväinen pikku kätösteni töihin: kukkapoloiseni olivat ikäänkuin janonneet uutta multaa ja vielä vettä saatuaan näyttivät virkistyvän silmissä. Tasoittelin kukkamaat hyvin ja kävin ansaitulle levolle yöksi.

Aamulla jatkoin plantaasiemme ihailua, kunnes huomasin pikkuruisen kuopan uudessa, hyvin tasoitetussa mullassa. Naapurin katti mokoma on tietenkin käynyt siellä kökkimässä, kun on huomannut uuden, kuohkean multakerroksen. Hieman myrtyneenä kupsutin penkkiä, mutta mitään jätöksiä en kyllä huomannut. Peittelin kuopan ja unohdin koko jutun. Kunnes....

Seuraavana aamuna pikkuisia kuoppia oli useampia. Nyt teen siitä katista rukkasia, mietin kiukkuisena. Muistin äitini vanhan konstin: sitrushedelmien kuoret toimivat hyvänä kissakarkoitteena. Niinpä meillä olikin terveellinen hedelmäiltapala, ja appelsiinien kuoret päätyivät koristamaan kukkapenkin reunustoja.

Aamun tullen en enää kissaharmitusta muistanut, vaan istuskelin rauhassa kirjan ja kahvikupin kanssa keittiön pöydän ääressä. Laiskasti vilkaisin ikkunasta ulos. Vilkaisin toisenkin kerran. Hieraisin silmiäni ja luulin näkeväni vielä unta. Kahvikuppi jäi pöydälle jäähtymään ja hilpaisin yöpaitasillani pihalle katsomaan mitä kummaa viljelyksilleni oli tällä kertaa yön aikana tapahtunut. Appelsiinin kuoret oli pinottu siististi yhteen penkin kulmaan, ja pieniä kuoppia oli siellä täällä pitkin penkkiä. Kukkiin ei oltu kajottu, mutta nyt multaa oli ilmiselvästi kadonnut.

Raahasin perheenikin kummallisuutta katsomaan, mutta minulle vaan hymähdeltiin. Mikä lie penkissä möngertänyt, ja kuoret olin varmaan itse kasannut, hajamielisyyttäni en vaan muistanut koko asiaa. Sisälläni kiehui, tiesin että olin kuoret huolellisesti illalla levittellyt. Ja nuo kuopat eivät olleet minkään eläimen tekemiä, ne olivat siististi istutusten välissä. Kissa, koira tai harakka eivät olisi kukkiani säästelleet. Päätin, että otan selvää kuka tai mikä minulle tekee kiusaa öiseen aikaan. Kalliita säkkimultiani ei noin vaan pöllitä, ja vielä enemmän harmitti kaikki se hiki ja jäsenten kolotus minkä pihalla möyriminen oli aikaansaanut. Tästä tulisi poliisiasia, mutta ensin tarvitsin hiukan todisteita yöllisestä vieraasta.

Eilen illalla sitten varustauduin huolellisesti. Nukuin pienet päikkärit, että pysyisin yöllä skarppina. Illan hämärtyessä vedin keittiön ikkunan eteen verhot, mutta jätin pienen tähystysraon verhojen väliin. Tein muutaman voileivän valmiiksi, ostin levyn Maraboun maitosuklaata (heikkouteni) sekä pullon halpaa espanjalaista Hannibal-punaviiniä (toinen heikkouteni). Myös kameran otin valmiiksi pöydälle. Nyt tuo öinen hiippari paljastuisi ja jäisi kiinni.

Yön tunnit ovat pitkiä odottavalle. Viinipullo vajeni uhkaavasti ja minua alkoi iltapäivän unosistani huolimatta torkuttaa. Painoin pään käsien varaan ja ummistin silmäni, ihan vaan hetkeksi. Havahduin johonkin ääneen, en oikein tiedä mihin, ja olin hetkessä täysin hereillä. Näin pientä liikettä kukkapenkin reunustalla, ja viritin kameran hämäräkuvausta varten. Mutta kylläpä toukokuun yökin voi olla vielä pimeä auringonlaskun ja auringonnousun välisenä aikana. Ja juuri tuon pimeimmän yösydämen olivat multavarkaat valinneet iskuaan varten. Näin pienet kottikärryt ja pikkuruisen lapion. Näin pupun, oravan ja siilin. Ja uskokaa tai älkää. Kottikärryjen aisoissa hääri puutarhatonttu, ja toinen hiippalakki käytteli pikku lapiota. Asettauduin kameroineni verhojen rakoon väijymään. Näin jo silmissäni valokuvani iltapäivälehtien kansia koristamassa. Mutta voi itku, oli liian hämärää eikä kamerani suostunut ottamaan kuvaa.

Olin kai nukahtanut uudelleen pöydän ääreen. Mieheni ravisteli olkapäätäni, vilkaisi paheksuvasti melkoisesti vajennutta viinipulloani ja komensi minut viereensä peiton alle. Olikin ihana ryömiä lämpimään sänkyyn. Aamulla herätessäni yön tapahtumat olivat kirkkaana mielessäni, ja ryntäsin pihalle tarkistamaan tuhoja. Kukkapenkkini näytti taas kovin kuoppaiselta. Kurkistelin vaivihkaa naapurin puolelle. Tontut, siili, orava ja pupu olivat entisillä paikoillaan. Pikkuinen istui tyytyväisenä hiekkalaatikossaan ämpärin ja lapion kanssa, hänen vanhempansa istuivat aurinkoisella terassilla aamukahvia siemaillen. Kukkapenkkeihin oli selvästi juuri tuotu säkkikaupalla uutta multaa, ja narsissit kurottautuivat pontevina kohti taivasta. Päätäni särki.

Tämä tarina on tosi. Ainakin osittain.