Elämän pitkospuilla

Ajatuksia uuden vuosikymmenen kynnyksellä.

Kärsimys ei jalosta eikä tee paremmaksi ihmiseksi. Se tekee vihaiseksi ja katkeraksi. Sitä ei myöskään voi vertailla. Minun kipuni on niin kuin sen koen, ei enempää eikä vähempää kuin jonkun muun kipu. 

En jaksa lähteä lenkille ulos "piristymään". Kipuni syy ei poistu kalevalaisella jäsenkorjauksella, amalgaamien poistolla eikä tulisilla hiilillä kävelemällä. Kipuni on pääni sisällä. Psyykessä sekä keskushermoston välittäjäaineissa sekä ehkä vielä jossain muualla siellä. Se on myös mitokondrioissa eli solujen energia-aineenvaihdunnasta vastaavissa elimissä. Niitä on liian vähän ja/tai ne ovat vahingoittuneita.

Näillä näkymin nämä ruumiinkoit eivät tapa eikä vammauta. Ne eivät myöskään parane. Monta kertaa vuosien varrella olen joutunut pysähtymään niiden äärelle. Yrittänyt opetella ymmärtämään ja hyväksymään. Aina tuo työ on jäänyt kesken, ja olen jatkanut matkaa pysähdyksestä syyllistyneenä. 

Sitten tuli se hetki, kun kehoni alkoi viestittää suorastaan huutamalla. Pakotti polvilleen ja ilmoitti, että tästä ei nousta kuin kovalla työllä ja opiskelulla. Syyllisyyden on vaihduttava hyväksymiseksi. Suorittamisen loputtava. Tunnollisuuden häivyttävä. Kiltin tytön on opittava sanomaan ei. Opittava ymmärtämään, että tämä on se keho, jossa minun on vietettävä loppuelämäni. Pääni oikut opittava tiedostamaan. Opittava toimimaan niin, että ahdistus ei kiihdy nollasta sataan sekunnissa. Tämä vaatii joskus joidenkin tunteiden tukahduttamista, sekä sitä, että joku toinen pahoittaa mielensä. Sitä on siedettävä silloin, kun muulla tavalla toimiminen ei ole itsestään luopumatta mahdollista.

On myös otettava tyynesti ja valmistautuneena vastaan tieto siitä, että tässä ei ehkä vielä ole kaikki. Toisaalta ei kannata surra asioita, joita ei ehkä koskaan tapahdu. 

Minulla on hyvä puoliso, kiva koti, ystäviä, sukulaisia, aikuiset lapset joiden elämä on järjestyksessä ja joista on tullut hyviä ihmisiä. Heidän kauttaan elämääni on tullut uusia, hienoja ihmisiä. Minulla on kohtalainen toimeentulo, voin jopa joskus lähteä matkalle. Tällä hetkellä saan ammattiapua ja vertaistukea. En jaksa tehdä paljoa mutta jaksan joka päivä tehdä jotain. Minulla on ollut periaate, että jos joku ystävä tai läheinen haluaa tavata, eikä ole mitään pakollista estettä, suostun aina. Tästä periaatteesta on nyt ollut välillä pakko tinkiä. Olette silti tärkeitä ja rakkaita. Ilman teitä ei olisi minua. 

Kaikkea hyvää uudelle vuosikymmenelle!