Mikä ihmeen kiire

Kiireestä puhutaan paljon. Itsekin olen elänyt kiireisiä ruuhkavuosia ja mennyt minuuttiaikataulun mukaan, että jokainen perheenjäsen olisi ollut ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikein ravittuina. Aikataulut olivat hetkessä sekaisin, jos joku osapuoli sairastui - tai mikä pahinta - satuin itse sairastumaan. Puhumattakaan auton hajoamisesta tai jostain luonnonvoimien myllerryksessä, maaseudulla kun asuttiin ja työmatkaakin oli. Ja jottei elämä olisi ollut liian helppoa, oli koiriakin parhaimmillaan kolme yhtaikaa.

Vuosi vuodelta ne kiireet alkoivat helpottaa. Lapset kasvoivat ja alkoivat kulkea itsenäisesti koulussa ja harrastuksissa, ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, irtautua kotoa. Jokainen heistä jätti jälkeensä ison, tyhjän aukon äidin sydämeen. Mutta niin elämän kuuluu mennä, lasten aikuistua, vanhempien siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Eihän se kivutta käy, eikä yhtäkkiä. Mutta hiljalleen sitä huomaa, että lapset ovat rakentaneet omat elämänsä. Heillä on omat haasteensa, niin kuin elämässä aina. Mutta äiti ei voi kuin ihmetellä: näinkö hienoja ihmisiä tuli minun lapsistani?

Vuosien varrella myös kehooni ja mieleeni on hiipinyt sairauksia, jotka ovat pakottaneet hidastamaan tahtia. On ollut sairauslomia ja lopulta osatyökyvyttömyyseläke. Kiire on enää harvoin, jos koskaan. Olen ihminen, joka on mieluiten liian ajoissa kuin myöhässä. Työaikakin on liukuva. Ennen eivät vuorokauden tunnit meinanneet millään riittää, nyt niitä on välillä liikaakin. Puolison jäätyä eläkkeelle hän on ottanut hoitaakseen enemmän kotitöitä, joka on myös lisännyt minun vapaa-aikaani. Tänä aamuna herätessäni mietin, milloin minulla on viimeksi ollut oikeasti kiire.

Mitä minä sitten teen tällä kaikella ajalla?

Nautin työstäni ehkä enemmän kuin koskaan ennen, tosin sairauteni välillä rajoittavat työssä jaksamistani. Nautin ihanasta työyhteisöstäni, jossa voin olla oma itseni. Huumori on voima, jonka avulla hoituvat monet hankalatkin asiat. Ja tottahan sitä välillä heittäydytään työporukan kanssa ihan kunnolla viihteellekin. Tarpeen vaatiessa venymme yhdessä aikamoisiin suorituksiin, esim muutama viikko sitten kun vietimme kirjastomme 30-vuotisjuhlia. Työpäivinä en vaadi itseltäni muuta kuin ehkä kaupassa käynnin ja ruoanlaiton. En mielelläni sovi mitään iltamenoja työpäiville, koska hiljalleen olen oppinut omat rajoitteeni.

Eläkepäivinä on sitten voimia tehdä kaikkea sitä, mikä työpäivinä jää tekemättä. Voi viettää hitaita aamuja, lukea, tehdä käsitöitä, katsella Netflix-sarjoja. Tehdä niitä rästiin jääneitä kotitöitä, ruokaa vähän pitemmän kaavan mukaan ja ehkä leipoakin. Joskus jopa matkustella. Mökkikausikin on alkamassa, ja on ihanaa kun voi viettää siellä enemmän aikaa. Liikuntaharrastustakin olen vähän aloitellut lattarirytmien merkeissä, ja pianhan alkaa hyötyliikunta pihatöiden merkeissä. Ehkäpä kevät houkuttelee lenkillekin.

Yksi asia on ylitse muiden, ja se on ystävien ja läheisten tapaaminen. Jos joku haluaa tulla kylään tai muuten vaan tavata, se sopii aina, jos olen maisemissa tai ei ole jotain ihan pakollista menoa. Viihdyn hyvin yksikseni, mutta ihmisten tapaaminen piristää aina ja tuo iloa arkeen.

Viime päivinä fibromyalgiakivut ovat päässeet aika lailla niskan päälle. Yöt ovat olleet tuskaisia. Näihin kipuihin ei ole löytynyt minulle tehoavaa lääkettä, joten ainoa keino, millä voin niitä hallita, on oma mieleni. Olen harjoitellut vähän mindfullnessia, joka auttaa, jos saan ajoissa niskaotteen kivuista. Sitten kun pyörii tuskaisena sängyssä, itkee ja kävelee, on peli siltä erää menetetty.

 Eilen kävin kokeilemassa kundaliinijoogaa hiukan epäilevin mielin. En pystynyt polvitaipeen kystan vuoksi asettumaan kaikkiin asanoihin, mutta ohjaaja neuvoi vaihtoehtoja. Loppurentoutuksen aikana koin jotain kummallista, kyyneleet alkoivat valua ja tuli jotenkin valtavan hyvä ja lämmin olo. Kyyneleitä riitti vielä illaksi, tuntui kuin joku pato olisi auennut sisälläni. Se oli äärettömän hyvä tunne. Voima, joka oli kauan virrannut minusta poispäin, alkoi virrata minuun päin. Olen jalat maassa -ihminen, joka ei juurikaan usko mihinkään mitä en näe, mutta näille energioille olen herkkä. Esimerkiksi kuihtuneet kukaat vievät minulta voimaa. Samoin joku huonekalujen järjestys saattaa tuntua todella väärältä ja ahdistavalta. Sotkuinen koti vie voimiani enemmän kuin siivoaminen. En tiedä löysinkö yhtään sisäistä viisauttani, mutta ehkä opin luottamaan enemmän tähän petturikehooni, jota kohtaan tunnen usein ihan puhdasta vihaa.

Loppuun ihana uutinen, sain maaliskuun lopulla bonuslapsenlapsen, pienen tummatukkaisen tytön. Aiemmin kerroinkin tammikuun lopussa syntyneistä kaksospojista, joten tätä vauvaonnea on nyt riittänyt. Pikkuneidille tein alpakkalangasta nutun, myssyn, sukat ja lapaset, ja kun lankaa riitti, tein vielä peiton ihan edestakaisneuleena.

Pääsiäinen vietetään pitkästä aikaa kotosalla, ja toivottavasti päästään näitä pieniä sylittelemään ja tapaamaan muitakin rakkaita.

Hyvää alkavaa viikonloppua ja muistakaahan varata virpojille herkkuja!