Kai se on kesäihmisen annettava periksi syksylle. Kurkiaurat ja hanhiparvet lentelivät viikonloppuna mökin ilmatilassa. Hurjan kaunis tämä syyskuu on kyllä ollut. Toivottavasti jatkossakin.
Kaikenlaisia luontoääniä vielä kuuluu. Eilen illalla istuskelin pitkään saunan terassilla salaperäistä vihellystä kuunnellen. Timppa sen selvitti sitten varpuspöllöksi. Aamulla palokärki rummutteli rantakoivussa.
Jotain ihan merkillistäkin tapahtui. Eilen kävelin metsäpolkua suppiksia saalistaen, kun ihan läheltäni nousi äänettömästi lentoon iso lintu. Aluksi luulin sitä kurjeksi, väritys ja siipien malli oli samanlainen. Lintu kuitenkin veti kaulansa ikäänkuin "hartioiden väliin" lennossa eikä lentänyt kaula pitkällä kuten kurki. Se laskeutui järven toiselle rannalle ja oli siellä liikkumatta, pitkä valkoinen kaula vaan näkyi.
Jo viikko sitten Timppa hätkähti saunan terassilla istuessamme isoa siivekästä. Oli jo pimeää joten tarkkaa havaintoa emme päässeet tekemään. Minä en koko lintua edes havainnut, niin äänettömästi se liiteli. Tunnistimme linnun harmaahaikaraksi. Sen erottaa kurjesta juuri tuo lentoasento, missä kaula ei ole pitkänä kuten kurjella. Olipa se sykähdyttävä näky!
Tänä aamuna bongasimme taas haikaran, ja hipsimme pitkin pöpelikköjä kiikarin kanssa sitä tiirailemassa. Mutta mutta...niitäpä olikin kaksi! Timppa sai jopa tabletilla jonkilaisen lentokuvan haikaroista, kun korppi ryökäleemme niitä hätisteli. Ovatkohan muuttomatkalla poikenneet syömään ja lepäämään Lehmikselle? Toivottavasti viipyvät pitkään.
Kesäkeittiömme on saanut maalia pintaansa ja bambukaihtimet ikkunoihin.
Ympäristö näyttää vielä aika lailla työmaalta, mutta eiköhän sekin siitä siitiydy. Oma lukunsa oli sitten tuon Högfors-puuhellaan raahaaminen kesäkeittiöön ja hivuttaminen harkkojen päälle. Naapureita ei ole joten heitä ei voinut pyytää nostoavuksi.
Siellä se nyt kuitenkin todistettavasti on, älkää kysykö miten se on sinne saatu. Kaikki työsuojelumääräykset eivät ehkä täyttyneet.
Illalla piti vähän istuskella tulilla.
Oman onnensa nojassa mökkeillessä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta olisi mukavaa, jos olisi samanhenkisiä naapureita lähellä. Lehmiksen rannallahan ei ole muita mökkejä kuin meidän, eikä sinne mökkejä tulekaan sillä ainoa rakennuspaikka on meidän mökkitonttimme. Toisaalta naapurithan voisivat olla vesijetillä kaahaavia känniörveltäjiä. Aina voi kutsua samanhenkisiä ystäviä kylään mökille, joskin olemme tulleet tosi laiskoiksi kutsumaan vieraita. Laitetaanpa tähän tällainen kollektiivinen kutsu: sopii tulla kyläilemään ystävät! Lapset kumppaneineen kyllä käyvät mökillä, meidän kanssamme ja keskenään. Nyt alkaa olla syksy niin pitkällä, että meidänkin mökkireissut harvenevat. Ympäri vuoden kuitenkin Lehmiksellä poikkeilemme, eli mökkiä ei oikeastaan sen kummemmin talviteloille laiteta.
Oma viehätyksensä on tuossa rauhassa ja hiljaisuudessa. Lehmiksen ympärillä on hyvät marjapaikat ja sieniäkin löytyy. Minä niitä saalistan intohimoisesti. Olen aina ollut luontoihminen, mutta Lehmiksen myötä vieläkin enemmän. Siellä on mukava bongailla kaikenlaisia ihmeellisyyksiä, kuten nyt nuo haikarat. Yritämme elää sovussa ympäröivän luonnon kanssa, liikaa metelöimättä ja häriköimättä. Toki työn ääniä väkisinkin kuuluu, kun rakennetaan ja remontoidaan ja ruohonleikkurikin kesäaikaan metelöi.
Hiljaista hyvästien jättämistähän tämä syksy aina on. Haikeus pyrkii väkisinkin rintaan. Mutta onhan näissä syksyn pimenevissä illoissa oma taikansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!