Ronja I Pieni

Kolmas päivä Ronjan äkillisestä poismenosta on koittanut, ja hiljalleen alkaa mennä takaraivoon, että meillä ei ole enää koiraa. Mieleen on alkanut tulvia muistoja niiltä yhdeksältä vuodelta, jotka Ronja kuului perheeseemme täysivaltaisena jäsenenä.

Ennen Ronjan tuloa olimme menettäneet kaksi koiraa varsin traagisesti ja yllättäen. Silloin totesimme, että jos emme ota pentua heti, emme uskalla enää ikinä ottaa koiraa. Olimme olleet ilman koiraa kaksi päivää, kun Ronja tuli meille 11-viikkoisena pentuna. Se oli kirpunkokoinen villi riiviö. Olimme kaavailleet sille nimiksi Dinaa tai Nitaa, mutta villikolle ne eivät tuntuneet sopivan ollenkaan. Ronja Ryövärintyttären rohkeus tuntui enemmän kuvaavan tulokasta.

Ensimmäinen kääpiösnautserimme Siru oli kiltti ja rauhallinen koira. Rohkea kyllä sekin. Ronja oli toista maata. Se järsi kaikkea - myös ihmisiä - terävillä naskalihampaillaan ja sen lempipuuhaa oli kiskoa meitä hiuksista. Ennen Ronjan tuloa harrastin joskus kotijumppaa lattiatasossa. Ronjan mielestä se oli pelkästään koiran viihdyttämistä se ja ryntäsi kimppuuni kuin tiikeri.  Yhtäkkiä kaikki koirasäännöt kodissamme oli kumottu. Ronja sai nukkua sohvalla ja sängyssä. Alkuun se nukkui tyttäremme vieressä mutta jotenkin solahti siitä meidän vanhempien väliin kuorsaamaan (sillä se todella kuorsasi - ei uskoisi että pienestä koirasta voi lähteä sellainen ääni). Se järsi kännyköitä ja silmälaseja - kaikkea missä oli sen rakkaiden ihmisten tuoksu.

Kun Ronja oli vuoden vanha, se sai "pikkusiskon", kun Pinja, musta keskikokoinen snautseri liittyi laumaamme. Pinjan edesottamuksista olen kertonut aikaisemmissa postauksissani, niistä voisi hyvin kirjoittaa kirjankin. Sanonpa vain sen verran, että suosittelen harkitsemaan tarkoin mustan keskarin ottamista. Nimenomaan näillä mustilla on kuulemma ihan omat jutut. Elämä ei ollut enää ikinä tylsää. Me ihmiset saimme hiukan enemmän omaa rauhaa, sillä koirat ystävystyivät välittömästi ja painivat keskenään kaiken hereilläoloaikansa. Pikkutavaroiden lisäksi meillä tuhottiin myös nyt ovia, seiniä ja sohvia. Pinja oli tiukasti minuun liimautunut, mutta Ronjaa se ei häirinnyt eikä se ollut mustasukkainen - sellaiseen sillä oli ihan liian iso ego.

Ronjan ollessa n. kolmevuotias kävin kasvattajakurssin ja sain oman kennelnimen Black Papagena's. Ronja kävi jalostustarkastuksessa ja sai hyvät pisteet, ja niinpä päädyimme astuttamaan sen. Odotusaika meni hyvin, mutta sen jälkeen kaikki mahdollinen menikin siten pieleen. Yksi pentu oli kuollut kohtuun ja peitti synnytyskanavan. Ronjalle jouduttiin tekemään hätäsektio. Kaksi pentua syntyi elävänä, mutta nukutuksesta herätessään Ronja tokkurassa otti pennun suuhunsa ja vahingoitti sitä niin pahasti että se jouduttiin lopettamaan. Toista pentua se ei osannut hoitaa, eikä pentukaan oikein oppinut syömään vaikka ruokimme sitä tuttipullosta. Pentu lopetettiin viikon vanhana. Kokemus oli niin ikävä, että päätimme, että tähän hommaan ei meillä enää aleta. Yhtään pentua ei ole koskaan rekisteröity Black Papagena's -kennelnimelle. Ronjasta ja Pinjasta tuli kotikoiria, emme käyneet näyttelyissä emmekä muissakaan koirariennoissa.

Ronjan tullessa meillä oli pieni mökki Juvalla. Pian Pinjan tultua taloon löysimme vähän paremmin varustellun mökin lyhyemmän matkan takaa Kuhmoisista. Niin elämäämme tuli rakas mökkimme Lehmis. Mökistä tuli koirien lempipaikka, niille ei siellä hihnaa näytettykään vaan ne elivät täysin "pellossa". Ronja viihtyi alkuun Lehmiksellä niin hyvin, että kun autoa alettiin pakata, se luikahti grillikatoksen alle piiloon, ja saimme käyttää kaikki houkuttelukeinomme, että se saatiin sieltä pois.

 Pinjalle ei olisi tullut mieleenkään karata rakkaan mammansa luota, mutta Ronja oli mestari livahtamaan omille teilleen.  Kotona se luikahti välillä ovenraosta huomaamatta karkuun. Mökillä se pysyi kiltisti pihapiirissä niin kauan kun sitä huomioitiin,  mutta kun ihmiset olivat omissa touhuissaan, se saattoi livahtaa omille teilleen huomaamatta. Muutaman karkureissun jälkeen sillä killui aina puhelinnumero kaulapannassa. Ronja meni onneksi aina ihmisten luo, ja kun karkulainen oli vähän aikaa ollut omilla teillään puhelimeni yleensä soi ja se oli otettu talteen jossain lähimökillä. Se saattoi myös olla jossain ihan lähistöllä pusikossa, mutta vaikka sitä kuinka huudeltiin, se tuli jos sitä sattui huvittamaan. Tai jos se tiesi että huutajalla oli jotain herkkua tarjolla. Aika lailla sydämentykytyksiä tämä karkulainen on aiheuttanut. Viimeksi viime juhannuksen alla se oli ihan väärän mökin grillin ääressä.

Seuraavaksi laumaamme liittyi suursnautseri Veera, joka oli meille tullessaan 6-vuotias kodinvaihtaja. Nyt meillä oli mustia snautsereita kaikenkokoisina. Ronjalle Veeran tulo oli ihan ok, sen iso ego ei häiriintynyt ison kaverin tulosta. Pinjalle oli vaikeampaa jakaa rakkaan mammansa huomiota vielä yhdelle koiralle. Hyvin triolla kuitenkin keppileikit sujuivat, ja Veera ja Pinja rakastivat myös molemmat uimista. Ronja käytti hyväkseen pientä kokoaan, ja kuljetti aarteensa sohvapöydän alle, minne isot koirat eivät mahtuneet.  Pinja poistui luotamme äkillisen sairauden vuoksi 6-vuotiaana ja Veera ja Ronja jäivät kahden. Veerasta aika jätti viime helmikuussa. Se oli 10-vuotias eikä sairastanut kuin pari päivää. Vanha sydän tuli tiensä päähän. Ronja I oli jälleen ainokainen koira.

Varmaan Ronja omalla tavallaan kaipaili laumakavereitaan. Kun se oli ollut päivän yksin kotona, se kiljui riemusta ulko-ovella perheen palattua töistä ja koulusta. Se osasi myös ottaa kaiken irti ainokaisen roolistaan. Se oppi pian, että ruokaa voi jättää kuppiin ja syödä kun huvittaa, kukaan ei syö sen ruokia. Pitkästä aikaa meillä oli myös koiraleluja. Pinjan ja Veeran hampaissa ei lelut juuri kestäneet. Ja se osasi myös komentaa ihmisiä leikkimään kanssaan.

Epäilin Ronjalla kohtutulehdusta jo edellisten juoksujen jälkeen. Kävimme silloin eläinlääkäriasemalla ultrassa. Silloin kyseessä oli kuitenkin vaan lievä emätintulehdus, mikä hoitui antibiooteilla. Samalla käynnillä  sydäntä kuunnellessa Ronjalta löytyi sydämestä voimakas sivuääni. Kävimme Ronjan kanssa sydänspesialistilla sydänultrassa, ja se sai lääkkeen vaivaansa. Vähän myöhemmin Ronjalta löytyi myös peukalonpään muotoinen nisäkasvain, joka leikattiin. Leikkaus oli suurempi kuin luulimmekaan, ja jo silloin Ronjalla oli sydämen ja hengityksen kanssa ongelmia nukutuksen aikana. Ronjalla oli myös toinen, pienempi nisäkasvain. Lääkäri oli sitä mieltä, että leikkaukseen ei ryhdytä, ellei kasvain ala selvästi suurentua, koska nukutus oli selvästi Ronjalle riski.

Viime lauantain leikkaukselle ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, se oli ainoa keino yrittää pelastaa Ronjan henki. Eläinlääkäri sanoi, että tässä tilanteessa antibioottihoito olisi pelkkää puoskarointia. Ilman leikkausta koira olisi pian menehtynyt koviin tuskiin. Silloin aamuyöllä en tosiaan pystynyt nousemaan autosta, kun saimme viestin Ronjan poismenosta. Jälkeenpäin lähetin sitten lääkärille viestin, missä kiitin häntä ja avustajaa, kun taistelivat pienen Ronjamme hengen puolesta. Sain vastauksenkin, hän tuntui ilahtuneen palautteesta ja vakuutti, että Ronja nukkui pois rauhallisesti ja tuskattomasti. Tuon tiedon saimme jo heti Ronjan kuoltua, ja se oli lohdullista tietää.

Puolisen vuotta Ronja oli ainokainen koiramme. Luulimme, että sillä olisi ollut vielä paljon vuosia edessään. Ehkä näin olisi ollutkin, jos tuota kohtutulehdusta ei olisi tullut. Sydänvian kanssa olisi luultavasti pärjäilty lääkityksellä, mutta operaatiota heikko sydän ei sitten kestänyt. Näin oli tarkoitettu, ja nyt on annettava itselleen aikaa käsitellä tätä asiaa. Ronja oli luonamme kauemmin kuin yksikään toinen koira on ollut, puolet tyttäremme iästä.

Pian menemme taas mökille. On varmaan outoa mennä sinne ilman yhtäkään koiraa. Mutta luulen, että Lehmiksen elokuiselle iltataivaalle on syttynyt uusi, kirkas tähti.