Ainokainen

Vielä puolitoista vuotta sitten perheeseemme kuului snautsereita joka kokoa. Ajattelen tuota aikaa nyt aika ristiriitaisin tuntein. Koirakolmikko oli mahtava, vaikka niillä välillä olikin keskinäistä hankausta, varsinkin Pinjalla ja Veeralla. Herätimme ihastusta ja hilpeyttä missä sitten kuljimmekaan. Lapset ihmettelivät: Onko tää tän pentu ja tää tän pentu...? Yritä siinä sitten selittää että kaikki kolme ovat eri rotua. Varmaan herätimme myös pahennusta asuinalueellamme. Kyllähän kolmesta koirasta ääntä lähtee, isoista koirista isoakin ääntä. Ja kun yksi kuuli, tai luuli kuulleensa risahduksen jostakin, niin koko kuoro yhtyi haukkumiseen. Olin aina ikionnellinen kun pääsin mökille kolmikon kanssa. Naapureita ei ole siellä mailla eikä halmeilla eikä toisaalta mitään haukuttavaakaan. Muutaman kerran päivässä vastarannalla kulki auto, ja nämä hetket hyödynnettiin tarkkaan: koko kolmikko oli laiturilla haukkumassa. Samoin kun meille joku tuli mökille kyläilemään. Kotona ovikellon rimpautus aiheutti mahtavan haukkukonsertin.

Pinja, Ronja, Veera

Juuri missään emme ilman koiria käyneet. Syystä siitä että koiravahdit olivat vähissä. Ainoat, jotka koko kolmikon kanssa pärjäsivät pidemmän aikaa olivat poikani ja miniäni, ja he tulivat sitten meille koplaa paimentamaan jos joskus jossain kävimme. Oman kissansa he joutuivat siksi aikaa viemään hoitoon. Yritimme joskus tutustuttaa koiria ja kissaa...no, yksi kokeilu riitti :)

Vietin paljon aikaa myös yksinäni mökillä koirakolmikon kanssa. Ikinä ei pelottanut pimeinäkään vuodenaikoina. Ei kyllä Ronjan ja Veerankaan kanssa sen jälkeen kun Pinjasta oli aika jättänyt. Ronjan kanssa kahden en vielä ole mökillä ollut. Tuskinpa pelottaa. Olen aina sanonut, että jos joku minut yöllä vie niin varmasti tuo aamulla takaisin. Hyvä turva koirissa kuitenkin oli, vaikka ne välillä innostuivat haukkumaan jotain ihan olematonta. Tietysti sitä itsekin silloin teräsi kuuloaan, että kulkeeko ulkona joku.

Pinja & Ronja

Olen aika pedantti ihminen ja pidän siitä että koti on siisti. Kolmen kopla opetti tinkimään tästä periaatteesta. Imuria sai liikutella miltei joka päivä, ja siltikään ei kovin siistiä ollut, ainakaan kura-aikoina. Snautserin turkista ei pitäisi oikein hoidettuna karvaa lähteä, mutta kylläpä noista isommista vaan sitä lähti. Varsinkin Veerasta, kun en sitä enää sen vanhoilla päivillä nyppinyt vaan ajelin koneella. Karva ei siitä muuten kärsinyt, mutta karvanlähtöä oli aika lailla. Veeran taloon tultua piti myös opetella, että kovin matalalla ei mitään tavaroita voinut pitää, yhdellä hännän huiskaisulla ne olivat lattialla. Puhumattakaan siitä jos ruokaa sattui jäämään johonkin esille...hups vaan ja ne katosivat. 

Pinjan kuolema reilu vuosi sitten oli shokki. Se sairastui yllättäen kuusivuotiaana, ja meni viikossa niin huonoon kuntoon että mitään ei ollut tehtävissä. Olin itkeä itseni hengiltä. Pinja oli varjoni, se ei koskaan ollut vapaaehtoisesti erossa minusta. Se nukkui sänkyni vieressä ja oli olohuoneessa viereisessä tuolissa, kun istuin lukemassa tai neulomassa. Se oli maailman kamalin ja huonotapaisin koira, johon ei tehonnut koirakuiskaukset eikä -huudot. Silti se oli minulle äärettömän rakas. En ole surrut montaa ihmistäkään niin paljon kun tuota koiraa surin. Olihan elämä toki paljon helpompaa Pinjan jälkeen. Mutta myös paljon ikävämpää. Pinja oli The Koira, hyvässä ja pahassa. Ja minä olin sille ykkösihminen. Siksi kai ero oli niin kovin vaikea. 

Pinja-kaunokainen

Kahden: Veera ja Ronja

Veera oli taas The Koira päinvastaisessa mielessä. Se oli maailman kiltein rakkauspakkaus, ja siltä riitti rakkautta ihan jokaiselle. Meidän rakkautta Veeraan ei vähentänyt, että se tuli meille kuusivuotiaana kodinvaihtajana. Se sopeutui heti, vaikka Pinja tekikin parhaansa ettei sen oman mamman lähelle kukaan päässyt. Tässäkin mielessä elämä helpottui Pinjan poismenon jälkeen. Veeralla ja Ronjalla ei ikinä ollut mitään rettelöitä, Ronjalla kai on niin iso ego ettei se koskaan tuntenut asemaansa uhatuksi. Veerankin poismeno oli yllätys ja shokki, vaikka siihen oli osattukin jo varautua sen korkean iän vuoksi. Veera eli täysillä loppuun saakka, eikä sillä ollut kuin muutama huono päivä elämänsä loppumetreillä. Silloin se luhistui ihan täysin, eikä ollut epäilystäkään siitä oliko aika tehdä sille viimeinen palvelus. Kysymys oli ainoastaan siitä, ehditäänkö piikille vai kuoleeko Veera kotiin.

Ihana Veera

 Jotenkin tilanteet on menneet niin, että olen yksin vienyt sekä Pinjan että Veeran viimeiselle piikille. Eihän se helppoa ole ollut, ei todellakaan. Äärettömän raskaita matkoja nuo ovat olleet. Silti olen ollut kiitollinen, että olen saanut saatella ne matkaan. Kiittää yhteisistä vuosista, kertoa miten tärkeitä ja rakkaita ne ovat meille olleet ja vuodattaa kyyneleeni niiden turkkiin. Olla vierellä viimeiseen sydämen lyöntiin saakka, ja nähdä että rakas ystävä lähtee kivuttomasti lempeiden tuulien mukaan. 

Veeran viimeinen ilta

Moni on kysellyt, miten Ronja on pärjäillyt nyt ainoana koirana. Pari päivää se oli ihmeissään, makoili tuulikaapissa katsellen ulko-ovelle. En tiedä mitä sen mielessä liikkui, osasiko vielä odottaa Veeraa kotiin. 

Herkkusuu-Ronja

Kotiintulijat se tervehtii kiljumalla, se ei hauku eikä vingu vaan todellakin kiljuu. Yksinolo on ehkä sille outoa ja pelottavaakin. Toisaalta se ottaa kaiken irti ainokaisen roolistaan. Ensimmäistä kertaa meillä on leluja, Veera ja Pinja laittoivat kaikki palasiksi. Ronjasta on ihanaa juosta narupallon perässä ja "tappaa" sitä. Se nirsoilee ruokansa kanssa ja piilottelee herkkupaloja. Jotkut asiat koira tuntuu oppivan kerrasta, kuten sen että ruokaa voi jättää kuppiin ja syödä sitten kun huvittaa. Tämä ei ollut mahdollista kun Veera oli talossa, se kyllä huolehti siitä, että kaikki kupit tyhjenivät. Ronja on meidän kantaäiti, ensimmäinen koplasta ja myös viimeinen. Se täyttää kesällä yhdeksän vuotta ja on ollut meillä kauemmin kuin yksikään toinen koira.

Leikkauksesta toipumassa

Onhan elämä kovin hiljaista yhden koiran kanssa. Välillä tuntuu että suorastaan naurettavan helppoa. Ronja on kiltti ja ystävällinen koira, ainoastaan muille koirille se saattaa ärähtää. Siitä ei juurikaan lähde karvaa, eikä sen tassuissa juurikaan tule kuraa sisään. Siivoamista on voinut vähentää paljon. Ruoan kulutus on murto-osa entisestä. Silti on välillä niin ikävä noita kahta että ihan kipeää tekee. En tiedä mitä tapahtuu, kun Ronjasta aika jättää. Kun ei tässä itsekään nuoremmiksi tulla.  Jotenkin nyt tuntuu, että koirat olivat nyt tässä, mutta vannomatta paras. Välillä tuntuu että olen ihan hysteerisen huolissani Ronjan terveydestä. Sillä kun on tuo sydänvika, ja juuri leikattiin nisäkasvain. Ikääkin alkaa jo olla, vaikka pienen koiran iäksi tuo yhdeksän vuotta ei ole vielä kovin korkea. Toivotaan, että Ronja on vielä monta vuotta terveenä ja ilonamme!

Enää yksi laiturilla päivystäjä