myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Kirjastotäti Etelä-Suomesta kirjoittelee omaksi ja toivottavasti vähän muidenkin iloksi. Asustelen maalla ja perheeseeni kuuluu mies ja lapsia kotona ja maailmalla. Tavoittelen ekologista ja humaania elämänasennetta. Elämääni iloa tuovat luonto, mökkeily, puutarhanhoito, käsityöt, kirjat ja keittiössä puuhastelu. Pidän tanssimisesta ja käyn mielelläni teatterissa ja konserteissa. Minussa asuu myös pieni karavaanari. Omat haasteensa päiviini tuo fibromyalgia sekä liuta muita sairauksia. Blogistani löydät juttua ja kuvia minulle läheisistä asioista sekä kaikenlaista pohdintaa maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

tiistai 23. elokuuta 2016

Kuntoutunut - olenkohan?

Terkkusia Oulusta kuntoutuksesta! Viime viikon siellä sain viettää hyvässä seurassa meidän ihanan Rytmiryhmän kanssa. Pääsin valmiiseen pöytään syömään ja liikuntakärpänenkin taisi vähän puraista. Muu kuntoutuksen anti olikin vähän niin ja näin, mutta vertaistuki on ihan parasta ja Rytmiryhmän kanssa ollaan itketty ja naurettu yhdessä. Hotellikuolema ei päässyt yllättämään, vaan retkeilimme iltaisin torilla, kirpparilla, kaupoissa ja vähän terasseillakin vaihtelevista kesäsäistä nauttimassa. Taiteiden yökin sattui viikollemme, ja kävimme kuuntelemassa ihanaa Ellinooraa Rotuaarilla ja tapasimme myös söpön runopoika Danielin, joka esitti kirjastotädeille ihan privaattiesityksen, kun myöhästyimme varsinaisesta esityksestä. 

Koiraikävä vähän helpotti muissa ympyröissä, mutta kyllä kotona edelleen tyhjältä tuntui ja tuntuu nyt kun palasin. Tässä kaksi nuorinta ystävää vielä hyvissä voimissa riehumassa, kaikki tassut tukevasti ilmassa.
Kuva on tässä vieressäni kun koneella istuskelen, ja tämän tästä sitä pitää vilkaista vaikka kuva saakin palan kurkkuuni. Niin ikävä on tuota risupartalaumaa. Veerasta ei olekaan paperikuvaa, sellainen pitää teettää. 

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että olkkari kaipaisi uuden sohvan myötä myös uusia verhoja. Yksivärisiä etsiskelin kirjavien tyynyjen vastapainoksi, mutta kaupoissa kaikki valmisverhot, esim Vallilat olivat levottoman kuviollisia. No, parhaat löydöt olen aina tehnyt kirppiksiltä, niin nytkin. Oikeastaan kuntoutuskamuni ne löysi mutta suostui myymään ne minulle kun niitä niin kovasti halusin. 
Turkoosi on selvästi voimavärini, niin hyvältä tuntui kun ripustin verhot ikkunaan. Niin ja maksuksi riitti yksi terassilla tarjottu karpalolonkero, ja vähän suklaata bonukseksi. 
Hurjan tyytyväinen olen. Hiukan lisäistuimia kaipailtiin, joten toin työhuoneestani nojatuolin tuohon takan ääreen. 
Sitten tietysti työhuone näyttikin tyhjältä, joten roudasin yläkerrasta nämä vaarin vanhat laiskanlinnat sinne. Tietysti sain tämän kuningasajatuksen taas kun olin yksin kotona. Mutta niinkuin tuon pöydänkin, sain kun sainkin roudattua tuolit portaita alas. Muuttoavuksi ei kannata silti kysellä, työasennot olivat sellaiset että jotakuta voisi hirvittää, ja olisi saattanut tulla isompiakin vaurioita sekä seinille että huonekaluille. Puhumattakaan roudaajasta. Onneksi ei ollut ketään kuulemassa kun kiroilin kun katupoika. Mutta siinä ne nyt ovat eli loppu hyvin, kaikki hyvin. 
Eihän nämä maailman kauneimmat tuolit ole mutta saavat toistaiseksi kelvata. Loppusijoituspaikka näille lienee mökin terassi, jossa sarjaan kuuluva sohva nyt on. Avoimella terassilla nämä eivät ole pitkäikäisiä, ja sitten kun huonekaluista aika jättää, ne on helppo roudata juhannuskokkoon. Tuo edellisen postauksen sininen sohva on sinne jo päätynytkin. Oli yhden kesän terassilla, ja sen jälkeen se olikin valmis poltettavaksi (tai ehkä jo sitä ennen :) )

Pihalla oli viikossa tapahtunut kaikenlaista, kaikki oli kasvanut hurjasti ja karhunvatutkin alkavat kypsyä. 
Vatut ovat nyt hyvässä turvassa kun ymmärsivät kasvaa ruusupuskan keskelle. Nämä herkut kun eivät suostu kasvamaan siellä mihin niitä istuttaa, mutta sitten niitä putkahtelee esille ihan oudoista paikoista. Muu perhe ei näistä välitä, isäntä näille aina kiukuttelee kun ovat tosi tosi piikkisiä. Mutta olen käskenyt häntä pysymään kauempana ruohonleikkurinsa kanssa, ja käyn itse trimmerin kanssa siistimässä puskan ympärystän. Nyt kyllä trimmeri sanoi sopimuksen irti, joten ehkä on siirryttävä niihin kynsisaksiin. Syön nämä suoraan oksasta sitä mukaa kun kypsyvät. Namnam. 

Pikku mahataudin sain Oulusta mukaani, ja olen sitä pari päivää potenut kotosalla. Nyt alkaa kyllä olla vatsa paremmassa kunnossa ja huomenna pääsen jo töihin. Voi olla että vatsa suuttui myös erilaisesta ruokavaliosta. Kun en tuota lihaa pysty syömään, ja kasvisruoat olivat aika outoja. Pääasia että olo alkaa olla taas normaali. 

Eikö muuten ole ihanaa kun tämä lämpö taas palasi! Nautitaan näistä aurinkoisista loppukesän päivistä, kohta onkin sitten syyskuu.

lauantai 13. elokuuta 2016

Uutta kotona

Kiitos kaikille osanotoista, ne ovat lämmittäneet mieltämme tässä koiraikävässä. Ja ihanaa kun kukaan ei ole sanonut, että "sehän oli vaan koira". Koiran ottaessaan on tiedostettava, että se päivä tulee kun sille on jätettävä hyvästit. Jokainen koiraihminen, joka näitä menetyksiä on kokenut tietää, miten raskasta se on. Olimme Timpan kanssa pari päivää mökille, ja siellä suru ja ikävä iskivät päälle sellaisella voimalla, että suunnittelimme jo kotiinlähdön aikaistamista. Ikinä ennen ei olla oltu siellä ilman yhtäkään koiraa, ja koko ajan katse etsi pientä viipottajaa pihamaalta. Ronja kun vaati jatkuvaa valvontaa tuon karkailemistaipumuksen vuoksi. Ehkä seuraava kerta on helpompi. Kun torstai-iltana menimme saunasta uimaan, järven pintaan kuvastui sateenkaari. Ehkäpä saimme terveisiä sateenkaarisillalta. 

Jotain kivaakin on viikon aikana tapahtunut, eli meillä on pitkästä aikaa vähän sisustettu. Timpan Hilkka-siskolla on muuttotouhut meneillään, ja Hilkan sohva muutti meille, kun ei uuteen asuntoon mahdu. Olkkarin vanha nahkakalusto oli aika huonossa hapessa ja lähti kierrätykseen. Varmaan siitä vielä jollekin on iloa. Ennen-kuvaa en tullut ottaneeksi, mutta tältä näyttää olkkari nyt:
Vanha, pyökinvärinen, ovaalinmuotoinen pöytä ei natsannut sohvan kanssa sitten mitenkään. Tietysti, kun olin yksin kotona, sain kuningasajatuksen vaihtaa ylä- ja alakerran sohvapöytien paikkaa keskenään. Tämä pöytä on siis parikymmentä vuotta vanha, mutta näytti ihan uudelta, kun se pääsi alakertaan. Luku sinänsä oli saada se kapeita portaita alas yksinäni, kapine nimittäin painaa aikalailla ja oli ihan hyvät mahdollisuudet rikkoa nuo lasitasotkin. Hauskinta oli, kun pöytä juuttui porrastasanteelle, minä olin sen yläpuolella enkä päässyt mihinkään. Hetken jo mietin, että pitääkö lähteä yläkerran ikkunoista huhuilemaan apujoukkoja paikalle, mutta pientä akrobatiaa toteuttaen pääsin kiipeämään pöydän ja porraskaiteen yli, ja viltin kanssa hivuttamaan pöydän alakertaan. 
Lopussa kiitos seisoo! Värikkäät tyynyt ovat kirppislöytö, ja nyt tekisi mieleni uusia verhotkin räväkämmän värisiksi, vaikkapa turkooseiksi. Olohuoneesta tuli nyt tosi avara, perheen mielestä ehkä liiankin, mutta minä pidän järjestelystä kovasti. Olohuone oli ennen aika tukkoinen kun siellä oli 3-istuttava sohva ja kaksi muhkeaa nojatuolia. Mukavia ne olivat kyllä, mutta nyt on ikäänkuin helpompi hengittää kun on tilaa ja avaruutta.

Huomattavasti helpompi nakki oli roudata alakerran pöytä yläkertaan. Ja sekin mielestäni sopi ihan mukavasti yläkerran tv-aulaan. 
Mökiltä tullessa alkoi hurja pakkaaminen, sillä huomenna nostan kytkintä ja lähden ajelemaan kohti Oulua. Kuntoutusviikko on edessä, ja mukava jälleennäkeminen kuntoutuskamujen kanssa!

tiistai 9. elokuuta 2016

Ronja I Pieni



Kolmas päivä Ronjan äkillisestä poismenosta on koittanut, ja hiljalleen alkaa mennä takaraivoon, että meillä ei ole enää koiraa. Mieleen on alkanut tulvia muistoja niiltä yhdeksältä vuodelta, jotka Ronja kuului perheeseemme täysivaltaisena jäsenenä.

Ennen Ronjan tuloa olimme menettäneet kaksi koiraa varsin traagisesti ja yllättäen. Silloin totesimme, että jos emme ota pentua heti, emme uskalla enää ikinä ottaa koiraa. Olimme olleet ilman koiraa kaksi päivää, kun Ronja tuli meille 11-viikkoisena pentuna. Se oli kirpunkokoinen villi riiviö. Olimme kaavailleet sille nimiksi Dinaa tai Nitaa, mutta villikolle ne eivät tuntuneet sopivan ollenkaan. Ronja Ryövärintyttären rohkeus tuntui enemmän kuvaavan tulokasta.

Ensimmäinen kääpiösnautserimme Siru oli kiltti ja rauhallinen koira. Rohkea kyllä sekin. Ronja oli toista maata. Se järsi kaikkea - myös ihmisiä - terävillä naskalihampaillaan ja sen lempipuuhaa oli kiskoa meitä hiuksista. Ennen Ronjan tuloa harrastin joskus kotijumppaa lattiatasossa. Ronjan mielestä se oli pelkästään koiran viihdyttämistä se ja ryntäsi kimppuuni kuin tiikeri.  Yhtäkkiä kaikki koirasäännöt kodissamme oli kumottu. Ronja sai nukkua sohvalla ja sängyssä. Alkuun se nukkui tyttäremme vieressä mutta jotenkin solahti siitä meidän vanhempien väliin kuorsaamaan (sillä se todella kuorsasi - ei uskoisi että pienestä koirasta voi lähteä sellainen ääni). Se järsi kännyköitä ja silmälaseja - kaikkea missä oli sen rakkaiden ihmisten tuoksu.

Kun Ronja oli vuoden vanha, se sai "pikkusiskon", kun Pinja, musta keskikokoinen snautseri liittyi laumaamme. Pinjan edesottamuksista olen kertonut aikaisemmissa postauksissani, niistä voisi hyvin kirjoittaa kirjankin. Sanonpa vain sen verran, että suosittelen harkitsemaan tarkoin mustan keskarin ottamista. Nimenomaan näillä mustilla on kuulemma ihan omat jutut. Elämä ei ollut enää ikinä tylsää. Me ihmiset saimme hiukan enemmän omaa rauhaa, sillä koirat ystävystyivät välittömästi ja painivat keskenään kaiken hereilläoloaikansa. Pikkutavaroiden lisäksi meillä tuhottiin myös nyt ovia, seiniä ja sohvia. Pinja oli tiukasti minuun liimautunut, mutta Ronjaa se ei häirinnyt eikä se ollut mustasukkainen - sellaiseen sillä oli ihan liian iso ego.

Ronjan ollessa n. kolmevuotias kävin kasvattajakurssin ja sain oman kennelnimen Black Papagena's. Ronja kävi jalostustarkastuksessa ja sai hyvät pisteet, ja niinpä päädyimme astuttamaan sen. Odotusaika meni hyvin, mutta sen jälkeen kaikki mahdollinen menikin siten pieleen. Yksi pentu oli kuollut kohtuun ja peitti synnytyskanavan. Ronjalle jouduttiin tekemään hätäsektio. Kaksi pentua syntyi elävänä, mutta nukutuksesta herätessään Ronja tokkurassa otti pennun suuhunsa ja vahingoitti sitä niin pahasti että se jouduttiin lopettamaan. Toista pentua se ei osannut hoitaa, eikä pentukaan oikein oppinut syömään vaikka ruokimme sitä tuttipullosta. Pentu lopetettiin viikon vanhana. Kokemus oli niin ikävä, että päätimme, että tähän hommaan ei meillä enää aleta. Yhtään pentua ei ole koskaan rekisteröity Black Papagena's -kennelnimelle. Ronjasta ja Pinjasta tuli kotikoiria, emme käyneet näyttelyissä emmekä muissakaan koirariennoissa.


Ronjan tullessa meillä oli pieni mökki Juvalla. Pian Pinjan tultua taloon löysimme vähän paremmin varustellun mökin lyhyemmän matkan takaa Kuhmoisista. Niin elämäämme tuli rakas mökkimme Lehmis. Mökistä tuli koirien lempipaikka, niille ei siellä hihnaa näytettykään vaan ne elivät täysin "pellossa". Ronja viihtyi alkuun Lehmiksellä niin hyvin, että kun autoa alettiin pakata, se luikahti grillikatoksen alle piiloon, ja saimme käyttää kaikki houkuttelukeinomme, että se saatiin sieltä pois.

 Pinjalle ei olisi tullut mieleenkään karata rakkaan mammansa luota, mutta Ronja oli mestari livahtamaan omille teilleen.  Kotona se luikahti välillä ovenraosta huomaamatta karkuun. Mökillä se pysyi kiltisti pihapiirissä niin kauan kun sitä huomioitiin,  mutta kun ihmiset olivat omissa touhuissaan, se saattoi livahtaa omille teilleen huomaamatta. Muutaman karkureissun jälkeen sillä killui aina puhelinnumero kaulapannassa. Ronja meni onneksi aina ihmisten luo, ja kun karkulainen oli vähän aikaa ollut omilla teillään puhelimeni yleensä soi ja se oli otettu talteen jossain lähimökillä. Se saattoi myös olla jossain ihan lähistöllä pusikossa, mutta vaikka sitä kuinka huudeltiin, se tuli jos sitä sattui huvittamaan. Tai jos se tiesi että huutajalla oli jotain herkkua tarjolla. Aika lailla sydämentykytyksiä tämä karkulainen on aiheuttanut. Viimeksi viime juhannuksen alla se oli ihan väärän mökin grillin ääressä.

Seuraavaksi laumaamme liittyi suursnautseri Veera, joka oli meille tullessaan 6-vuotias kodinvaihtaja. Nyt meillä oli mustia snautsereita kaikenkokoisina. Ronjalle Veeran tulo oli ihan ok, sen iso ego ei häiriintynyt ison kaverin tulosta. Pinjalle oli vaikeampaa jakaa rakkaan mammansa huomiota vielä yhdelle koiralle. Hyvin triolla kuitenkin keppileikit sujuivat, ja Veera ja Pinja rakastivat myös molemmat uimista. Ronja käytti hyväkseen pientä kokoaan, ja kuljetti aarteensa sohvapöydän alle, minne isot koirat eivät mahtuneet.  Pinja poistui luotamme äkillisen sairauden vuoksi 6-vuotiaana ja Veera ja Ronja jäivät kahden. Veerasta aika jätti viime helmikuussa. Se oli 10-vuotias eikä sairastanut kuin pari päivää. Vanha sydän tuli tiensä päähän. Ronja I oli jälleen ainokainen koira.

Varmaan Ronja omalla tavallaan kaipaili laumakavereitaan. Kun se oli ollut päivän yksin kotona, se kiljui riemusta ulko-ovella perheen palattua töistä ja koulusta. Se osasi myös ottaa kaiken irti ainokaisen roolistaan. Se oppi pian, että ruokaa voi jättää kuppiin ja syödä kun huvittaa, kukaan ei syö sen ruokia. Pitkästä aikaa meillä oli myös koiraleluja. Pinjan ja Veeran hampaissa ei lelut juuri kestäneet. Ja se osasi myös komentaa ihmisiä leikkimään kanssaan.

Epäilin Ronjalla kohtutulehdusta jo edellisten juoksujen jälkeen. Kävimme silloin eläinlääkäriasemalla ultrassa. Silloin kyseessä oli kuitenkin vaan lievä emätintulehdus, mikä hoitui antibiooteilla. Samalla käynnillä  sydäntä kuunnellessa Ronjalta löytyi sydämestä voimakas sivuääni. Kävimme Ronjan kanssa sydänspesialistilla sydänultrassa, ja se sai lääkkeen vaivaansa. Vähän myöhemmin Ronjalta löytyi myös peukalonpään muotoinen nisäkasvain, joka leikattiin. Leikkaus oli suurempi kuin luulimmekaan, ja jo silloin Ronjalla oli sydämen ja hengityksen kanssa ongelmia nukutuksen aikana. Ronjalla oli myös toinen, pienempi nisäkasvain. Lääkäri oli sitä mieltä, että leikkaukseen ei ryhdytä, ellei kasvain ala selvästi suurentua, koska nukutus oli selvästi Ronjalle riski.

Viime lauantain leikkaukselle ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, se oli ainoa keino yrittää pelastaa Ronjan henki. Eläinlääkäri sanoi, että tässä tilanteessa antibioottihoito olisi pelkkää puoskarointia. Ilman leikkausta koira olisi pian menehtynyt koviin tuskiin. Silloin aamuyöllä en tosiaan pystynyt nousemaan autosta, kun saimme viestin Ronjan poismenosta. Jälkeenpäin lähetin sitten lääkärille viestin, missä kiitin häntä ja avustajaa, kun taistelivat pienen Ronjamme hengen puolesta. Sain vastauksenkin, hän tuntui ilahtuneen palautteesta ja vakuutti, että Ronja nukkui pois rauhallisesti ja tuskattomasti. Tuon tiedon saimme jo heti Ronjan kuoltua, ja se oli lohdullista tietää.

Puolisen vuotta Ronja oli ainokainen koiramme. Luulimme, että sillä olisi ollut vielä paljon vuosia edessään. Ehkä näin olisi ollutkin, jos tuota kohtutulehdusta ei olisi tullut. Sydänvian kanssa olisi luultavasti pärjäilty lääkityksellä, mutta operaatiota heikko sydän ei sitten kestänyt. Näin oli tarkoitettu, ja nyt on annettava itselleen aikaa käsitellä tätä asiaa. Ronja oli luonamme kauemmin kuin yksikään toinen koira on ollut, puolet tyttäremme iästä.

Pian menemme taas mökille. On varmaan outoa mennä sinne ilman yhtäkään koiraa. Mutta luulen, että Lehmiksen elokuiselle iltataivaalle on syttynyt uusi, kirkas tähti.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Lennä pieni Ronja


 
Meillä on ollut kovin raskas viikonloppu. Karvalapsistamme viimeinen, kääpiösnautseri Ronja lähti varhain lauantaiaamuna lempeiden tuulien matkaan Veeran ja Pinjan luo sateenkaarisillalle. Siellä on snautseritrio taas täysilukuisena. 

 

Ronjan viimeinen viikko oli onnellinen. Se pääsi jo tiistaina poikani ja miniäni kanssa mökillemme lomailemaan. Se sai nauttia näiden rakkaiden ihmisten seurasta ja pääsi retkeilemään läheiseen Isojärven kansallispuistoon. Me tulimme mökille torstaina, ja nuoripari kertoi että Ronja nuoleskelee peräpäätään ja tiputteleekin hiukan jotain vaaleaa. Itsekin olin tuon nuoleskelun huomannut jo aikasemmin, ja päätimme että kun kotiudumme, käymme oman eläinlääkärimme luona näytillä. Emme sen kummemmin huolestuneet, koska Ronja oli pirteä ja reipas. Kävimme yhdessä läheisellä suolla keräämässä lakkoja ja mustikoita, ja Ronja viipotti innokkasti mukana. Perjantaina poika ja miniä lähtivät. Ronja oli edelleen pirteä, se juoksi mökkipihalla keppien perässä ja kävimme vielä sienestämässäkin yhdessä. 

Illan Ronja nukkui kopassaan. Mökkipuuhat yleensä väsyttivät sen tehokkaasti, joten emme vieläkään osanneet huolestua. Yöllä heräsin ja kävin alakerrassa, ja huomasin että Ronja oli oksentanut ja kyyhötti matolla surkean näköisenä. Herätin mieheni, hän käytti Ronjan pissalla ja totesi, että se liikkuu tosi huonosti. Minä aloin panikoida ja menetin toimintakykyni, onneksi Timppa säilytti malttinsa ja otti yhteyttä päivystävään eläinlääkäriin. Hän sanoi, että Ronjalla on todennäköisesti kohtutulehdus ja se pitää leikata vielä samana yönä. Eläinlääkäri oli Nastolassa ja me Kuhmoisissa, meillä oli edessämme puolentoista tunnin yöllinen ajomatka sairaan koiran kanssa. Nostimme Ronjan koreineen päivineen auton takapenkille ja lähdimme säkkipimeään yöhön. Huoli Ronjasta oli niin suuri että panikoin ja hyperventiloin, ja Timppa joutui jo miettimään, pitääkö minutkin toimittaa johonkin hoitoon. 

Perillä Nastolassa olimme kolmen jälkeen aamuyöstä. Meitä oli vastassa nuori ystävällinen mieseläinlääkäri sekä hymyilevä avustaja. Mnäkin rauhoituin samantien, tiesin että nyt ollaan hyvissä käsissä. Ronjalla oli vähän kuumetta ja ultrassa näkyi selvä märkäkohtu. Kerroimme Ronjan sydänviasta, ja lääkäri totesi itsekin sydäntä kuunnellessaan voimakkaan sivuäänen. Hän lateli meille faktat pöytään. Tilanne oli hyvin huono. Ainoa hoitokeino olisi kohdunpoisto. Sydänvian ja yhdeksän vuoden iän vuoksi riskit olivat valtavat. Kunnallisella eläinlääkärillä ei ollut käytössään kaikkia mahdollisia apuvälineitä. Positiivisena asiana hän sanoi, että Ronja oli alkuvuodesta selvinnyt jo yhdestä isosta operaatiosta eli nisäkasvaimen poistosta. Hänellä oli myös paikalla avustaja, joka pystyi hoitamaan anestesian. Silti hän ei antanut juurikaan toivoa. Hän tarjosi meille myös mahdollisuutta ajaa Hattulaan, jossa olisi ollut viimeisin tekniikka käytössä. Matkaan olisi kuitenkin kulunut puolitoista tuntia, joka olisi entisestään huonontanut mahdollisuuksia, eikä selviäminen olisi ollut sittenkään todennäköistä. 

Laitoimme siis kaikki yhden kortin varaan, ja päätimme että Ronja leikataan heti Nastolassa. Lääkäri lähetti meidät ystävällisesti matkoihimme ja lupasi ilmoitella tilanteesta heti kuin mahdollista. Halasin pikkuystävää siinä lääkärin pöydällä ja kuiskasin sen korvaan: Tsemppiä, Ronja! Notkuimme ABC:llä ja ajelimme päämäärättömästi kaupungilla. Olimme varovaisen toiveikkaita, sillä Ronja näytti hiukan piristyneen eläinlääkärille tullessa. Lääkäri sanoi sen kuitenkin johtuvan adrenaliinipiikistä, jonka lääkäriaseman hajut sille toivat. Viiden aikaan sitten eläinlääkäri soitti. Ronjamme oli lakannut hengittämästä pian sen jälkeen kun vatsaontelo oli avattu. Lääkäri ja hoitaja olivat yrittäneet kaikkensa, elvyttäneet ja antaneet adrenaliinia, mutta hengitystä ei saatu käynnistettyä. 

Minä romahdin siihen paikkaan. En pystynyt nousemaan autosta, kun Timppa kävi selvittämässä asiat eläinlääkärin luona. Hetken mietimme, ottaisimmeko Ronjan mukaamme ja hautaismme sen mökille, mikä oli sen lempipaikka. Totesimme kuitenkin, että siihen emme pystyisi ja päätimme, että Ronja tuhkataan kuten kaikki muutkin koiramme.

Hiljaisina lähdimme raskaalle paluumatkalle kohti mökkiä. Aamu oli valtavan kaunis, aurinko nousi ja sumu leijaili peltojen ja järvien päällä. Näimme kettuja, jäniksiä ja supikoiria. Perillä mökillä olimme seitsemän maissa aamulla, eikä tuntunut siltä että uni olisi enää tullut. Istuskelimme mökkipihalla ja katselimme paikkoja, jossa Ronja oli iloisena juoksennellut vielä hetki sitten. Päätimme yrittää vielä hetkisen torkahtaa, ja molemmat näimme Ronjasta unta. Yhdeksän aikaan nousimme ylös ja aloimme suunnitella seuraavaa raskasta tehtävää. Lapsillemme ja muille läheisille piti ilmoittaa, että Ronja on lähtenyt luotamme. 

Samoilla itkuilla keräsimme Ronjan tavarat mökiltä mukaan, se helpottaisi seuraavaa mökille paluuta. Mökiltä lähtiessä en millään tajunnut, että Ronja ei hyppää enää koppaansa auton perään. Tuntui kuin olisin pettänyt sen, jättänyt yksin mökille. Olo oli kaoottinen surusta ja unenpuutteesta. Olimme sopineet Timpan siskon kanssa, että hakisimme häneltä sohvan, joka tulisi meille uuteen kotiin muuton alta. Päätimme lähteä kylään, että saisimme vähän muuta ajattelemista, ja se olikin hyvä ratkaisu. Illan puuhastelimme sohvaa kasaten, kyyneleistä ei vaan silti meinannut tulla loppua.

Illalla armollinen uni tuli nopeasti, olimme loppuunväsyneitä. Aamulla herätessä tuli silti fyysinen paha olo, kun tajusin, että Ronjan kuolema ei ollutkaan pelkkää pahaa unta. Koko ajan katse etsii pientä vipeltäjää ja kuuntelee kynsien rapinaa laminaattilattiaa vasten. Hiljaista on, ja tyhjää.

Nyt voi sitten jossitella ja olla jälkiviisas, syytellä itseään. Lääkäri teki kuitenkin selväksi, että paremmillakaan välineillä ei olisi voitu Ronjaa pelastaa. Sen sydän ei yksinkertaisesti kestänyt. Sama olisi ollut edessä, vaikka olisimme huomanneet tilanteen aikasemmin ja leikkaus olisi tehty aiemmin. Ronjalla oli sydänvikaan lääkitys, mutta se ei korjannut varsinaista läppävikaa, auttoi vaan oireisiin. Kaikille narttukoiran omistajille sanoisin kuitenkin, että steriloikaa koiranne hyvissä ajoin. Iän myötä riski kohtutulehdukseen ja nisäkasvaimiin kasvaa koko ajan. Nisäkasvaimia ei kai oikein voi välttää muulla tavoin, kuin steriloimalla narttu ennen ensimmäistä juoksua, mutta kuinka moni pennun kanssa sellaista ajattelee? Pienellä koiralla kun ensimmäinen juoksu voi tulla jo puolivuotiaana.

Ronja oli valloittava koira. Se oli meillä kauemmin kuin yksikään toinen koira on ollut, yhdeksän vuotta. Pieni koira jätti jälkeensä ison tyhjän tilan. Vielä viimeisenä elinpäivänään se oli pirteä ja iloinen oma itsensä. Mistään ei aavistanut, että se eli viimeisiä hetkiään. On lohdullista ajatella, että sen hyväksi tehtiin kaikki voitava, ja se taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka. Kuollessaan se oli anestesiassa, eikä tuntenut kipua eikä pelkoa vaan nukahti rauhallisesti pois. Viimeisen matkansa se teki omassa korissaan auton takapenkillä nukkuen.

Meiltä on kyselty, otammeko uuden koiran. Sitä on liian aikaista miettiä nyt. Meillä on ollut muutaman vuoden aikana ihan liikaa surua ja huolta ja lemmikki-ikävää. Uutta koiraa ei tule ainakaan vielä, todennäköisesti ei koskaan. Jaksamisen rajat ovat tulleet vastaan, ja olisi väärin uutta koiraa kohtaan ottaa se paikkaamaan entisiä menetyksiä. Monta koiraa olemme joutuneet saattelemaan sateenkaarisillalle, mutta ei tähän koskaan totu. Eikä  pidäkään tottua. 

Jokainen koiristamme on kulkenut vielä kuolemansa jälkeen hetken kanssani. Tuoksuna, aavistuksena, pienenä haukahduksena, hännänheilutuksena. Kuin pehmeänä laskuna siihen, että minun on annettava niiden mennä. Niin kulkee pieni urhea Ronjakin. Lennä, pieni koirani. Sinä taistelit loppuun asti ja nyt olet ansainnut paikkasi sateenkaarisillalla. Me emme unohda sinua ikinä ja toivotamme sinulle hyvää matkaa!

maanantai 1. elokuuta 2016

Elokuun kukkijoita

Ihanaista alkanutta elokuuta!

Tein kierroksen pihalla kameran kanssa, monenlaista kukkijaa sieltä löytyikin. Kaikille en edes tiedä nimiä. Ehkäpä voisitte valaista minua?

Etuterassin vanhassa vesikelkassa kukkii lumihiutale. Eipä sitä kelkkaa sieltä paljoa näy.
Rapunvieren molemmin puolin on perinteiset pelargonia-lobeliaistutukset. 
Etupihan kukkapenkkiä hallitsee villisti kiipeilevä humala. Kultapiisku yrittää sieltä välistä kurkistella. 
Daalioista olen erityisen ylpeä, sain nimittäin juurakot säilymään talven yli. Näistä olisi riittänyt useampaankin ruukkuun. Pitää ensi keväänä jakaa juurakoita, jos vielä onnistun talvettamaan ne. 
Tomaatitkin kukkivat, ja raakileita on hurjasti. Ostin taimet eräältä kirpputorimummolta, kahta eri lajiketta joiden nimistä ei ole aavistustakaan. Toinen näyttää ihan perinteiseltä, mutta nämä pensasmaiset taimet ovat varsin merkillisen muotoisia.
Jos ne ovat luumutomaatteja, niin muoto on hiukan epämuodostunut. Muistuttaa enemmänkin päärynää. Taas voisi joku viisaampi valaista, mikä laji on kyseessä?
Maljaköynnöksen ostin alkukesästä Lidlistä, enkä aavistanut minkä ihanuuden sain. 
Muurikello (vai karpaattienkello?) näytti jo hävinneen kukkapenkistä, mutta tänä kesänä se yllätti.
Peikkopäivänkakkaroita ostin muutama vuosi sitten kesäkukiksi kukkapenkin aukkoja täydentämään, mutta nepä siementävät ja kukkivat jo kolmatta kesää uudestaan. 
Tässä taas muutama kaunokainen, joille kaipailisin nimiä, kuka tietää?


Särkynytsydän on uusi tulokas puutarhassamme. Pidän siitä valtavasti.
Yrtit kasvoivat tomaattien kanssa samassa kasvatuslaatikossa, mutta olivat hätää kärsimässä, kun tomaatit valtasivat alaa. Joten siirsin ne ruukkuihin. Tässä sitruunabasilikaa, joka on uusi viehättävä ja erittäin monikäyttöinen tuttavuus, sekä sitruunamelissaa ja timjamia. Timjamille kaipaisin käyttövinkkejä, lammasta meillä ei syödä?
Samettiruusut ovat kestosuosikkini ja varmat koko kesän kukkijat. Niihin on helppo lopettaa kierros ja toivotella mukavaa alkanutta viikkoa!



sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Marjahurmio jatkuu

Koin tänään marjastajan kauhunhetkiä, kun ukkonen ajoi pois hyvästä mustikkapaikasta. Se ukkonen ei kauhua aiheuttanut, en ole ikinä ukkosta pelännyt, vaan se että piti jättää marjat keräämättä. Sen verran sain saalista kuitenkin, että sain keitettyä eilisten vattujen kanssa kuningatarhilloa. 

Vielä riitti marjoja mustikkakakkuunkin.
Ohje on helppo ja aineetkin löytyvät useimmiten kotoa, minun piti kyllä lähettää isäntä piimää ostamaan kun se ei kuulu jääkaappimme vakiovarustukseen. Yhtään en muista mistä alunperin olen ohjeen kopioinut, mutta tässäpä teillekin maailman helpoimman mustikkakakun ohje:

Mustikkakakku

2 dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
2 dl piimää
100 g voisulaa
4-5 dl mustikoita, itse laitoin osaksi vadelmia

Sekoita sokeri, vehnäjauhot ja leivinjauhe keskenään. Riko munan rakenne haarukalla. Lisää taikinaan piimän, vaniljasokerin ja voisulan kanssa. Lisää marjat ja sekoita tasaiseksi. Kaada voideltuun irtopohjavuokaan ja paista 200 asteessa n puoli tuntia.

Parhaimmillaan vaniljakastikkeen kanssa.
 Maukasta sunnuntain jatkoa!

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Vuohenjuustopiirakkaa Maijan koekeittiöstä

Kukkakimppu omasta pihasta
Mitäs ihanaa teille kuuluu? Minulle tällaista:

Ja tällaista:
Metsän antimet ovat todella runsaita tänä kesänä. Ja aikaisessa, heinäkuussa jo on marjaihanuus parhaimmillaan. Viinimarjapensaistakin on jo koepoiminta suoritettu, mutta ne saavat vielä hetken kypsyä mehustusta varten. Mustikkapiirakkaa on tehty, tottakai. Vadelmia ja mustikoita pakastettu. Huomenna ajattelin keittää kuningatarhilloa.

Tänään tein kokeilumielessä vuohenjuustopiirakkaa useaa ohjetta muunnellen, ja lopputulos oli pehmeän juustoinen. Kirjataanpa se nyt muistiin ihan tuoreeltaan ettei unohdu.

Vuohenjuustopiirakka

Pohja:
100 g  juoksevaa margariinia
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitorahkaa 
ripaus suolaa

Täyte:
Pieni rasia kirsikkatomaatteja puolitettuna
(sitruuna)basilikaa
1 rasia vuohenjuustoa, tai 1 tanko vuohenmaitojuustoa
2 dl ruokakermaa
2 munaa
1/2 dl parmesanraastetta (tai muuta juustoraastetta maun mukaan)
mustapippuria

Sekoita jauhot ja leivinjauhe ja vaivaa ne tasaiseksi margariinin kanssa esim. yleiskoneessa. Lisää maitorahka ja halutessasi ripaus suolaa. Taputtele piirakkavuokaan ja laita jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.

Sekoita kerma ja munat vuohenjuuston kanssa tasaiseksi. Sekoita myös parmesanraaste joukkoon. Mausta mustapippurilla. Lado puolitetut kirsikkatomaatit vuokaan pohjataikinan päälle. Silppua päälle myös tuoretta (sitruuna)basilikaa.
Kaada kerma-muna-juustoseos päälle. 
Paista 200 asteessa n. puoli tuntia.

Tämä piirakka ei lihaa kaipaa, eikä edes kalaa. 

Mutta nyt selkää lepuuttelemaan, marjahurmos jatkuu huomenna. Mukavaa lauantai-iltaa!