myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Äiti ja vaimo, henkinen hippi, viherpiipertäjä, mökkihöperö, lukutoukka, lankahörhö, kipuilija, metsässäkulkija, ilon ja valon etsijä

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Blogiystävähaaste


Heei, olenpas ollut taas pitkään hiljaa. Sain jo jokin aika sitten Tasapainoilua ja tassunjälkiä -blogin Peppermintiltä tämän haasteen mutta jotenkin on vastaaminen jäänyt, nytpä päätin paneutua tähän. 

Bloggaajan nimi: Maija
Blogin nimi: Henkireikiä

Ikä/blogin ikä: 54 vuotta, blogikin jo 6 vuotta!

Aikaisemmat blogit: Tämä on ensimmäiseni, mutta aloitin tämän tuolla Vuodatus-alustalla. Hermot meni kun kuvia katoili sieltä ja siirryin tänne Blogspotiin. Kirjoittelin myös Hämärä hiljaisuus -nimistä blogia  Sairaankaunis-sivustolla, mutta enää en ole sitä päivittänyt. Se homma ei oikein toiminut, blogeja alkoi olla liikaa ja vaan muutamaa niistä päivitettiin pitkän päälle. Lukulampun valossa -nimistä kirjablogiani päivitän ahkerasti, joten se teettää tällä hetkellä eniten töitä. Pyrin kirjoittamaan jokaisesta lukemastani kirjasta jotain, joten päivityksiä tulee aika tiuhaan tahtiin sinne. 

Miksi aloitit bloggaamisen: Innostuin käsitöistä silloin 6 vuotta sitten, ja halusin tallentaa tekeleitäni kuvina, ja niin perustin blogin. Sittemmin aiheita on ollut laidasta laitaan kaikesta kiinnostuksen kohteistani: ruoanlaitto, leipominen, käsityöt, askartelu, puutarhajutut, matkat....

Mistä aiheesta postaat mielelläsi: Omasta arjestani, mitä siihen milloinkin liittyy. Iloja ja suruja, kipujakin.

Mistä aiheesta et postaa mielelläsi: Perheen ja läheisten yksityiselämä ei kuulu blogiin.

Kuinka kriittinen olet omaa blogiasi kohtaan: En oikeastaan kovin kriittinen. En tavoittele mitään hienojen life style -blogien ilmettä/sisältöä. Blogini on kotikutoinen, kuten minäkin olen ihan tavallinen maalaismuija :)

Mitä tapahtuu blogisi kulissien takana: Ihan tavallista elämää. Välillä hyvin hiljaista hissuttelua, välillä räväkämpää elämää ystävien, lastemme ja heidän kumppaneidensa kanssa. Tosiaan läheisten yksityiselämää suojelen enkä esim. julkaise kuvia heistä.

Blogisalaisuuteni: Enpäs nyt keksi mitään kovin salaista.

Suosikkisovellukseni: Ihan vanhanaikainen Facebook.

Blogin kautta olen saavuttanut: Kirjoittamisen iloa. Iloa siitä, että joku on saanut iloa kirjoituksistani. Olen ollut aika rehellinen esim. sairauksistani, ja koen että pääsen helpommalla kun en salaile asioitani. 

 Lempibloggaajasi: Peppermintin blogin Tasapainoilua ja tassunjälkiä luen aina, onneksi linkki tulee facebookiin niin ei mene postaukset ohi. Meillä on paljon yhteistä kuten kirjastotyö ja kirjat, sairaudetkin osaksi. Myös eettiset ja ekologiset asiat ovat kummankin sydäntä lähellä, ja Peppermint on toiminut yhtenä esikuvanani matkallani kohti vegaanista elämäntapaa. Vuoden siivooja on mustan huumorin ja sarkasmin mestari ja nautin suuresti hänen postauksistaan. Marja-Tertun Ruusun tuhkaa on täynnä iloa ja kauniita asioita, samoin Kaisan Pajupirtti. He myös osaavat valokuvauksen taidon. 

Mikä erottaa blogisi muista blogeista: Elän omaa elämääni ja kirjoitan siitä. Siihen ei pysty kukaan muu! 

Paras blogimuistoni: Kirjablogin puolella sykähdyttää aina, kun kirjailija itse on lukenut tekstini ja mahdollisesti jakanut sen esim. facebook-sivuillaan. Tällä sivustolla tuntuu aina mukavalta, kun joku kertoo ilahtuneensa tekstistäni tai samaistuneensa siihen. 

Kenet haastan mukaan: Taidanpa haastaa Pajupirtin Kaisan.

tiistai 28. elokuuta 2018

Kesälomalla 2018, osa 5

Seuraava aamu oli taas poutainen. Lofooteilla kannattaa todella varautua joka säähän. Meillä oli käytössä pipot, toppatakit mutta myös sortsit. Nyt oli aika jättää Lofootit taakse ja aloittaa kotimatka. Jostain syystä valokuvaaminenkin on hyytynyt tässä kohtaa, maisemat näyttivät aika vaisuilta saarten satumaisten maisemien jälkeen. Loedingenissa söimme vielä pizzat Mama Rosa -pizzeriassa. Kokovaihtoehtoina olivat medium ja large. Tilasimme medium-kokoiset, jotka tuskin mahtuivat pöydälle. Kuinkahan isot ne isot olisivat olleet? Hyvältä maistuivat ja vatsa täynnä matkasimme kohti Kiirunaa, jossa oli tarkoitus viettää seuraava yö. Matkalla alkoi taas sataa. 

Kiirunaan päästyämme etsimme lähimmän mahdollisen leirintäalueen, mikä oli Camp Ripan Ab Kiirunan keskustan tuntumassa. Respassa ilmoittautuessa hinta tuntui aika suolaiselta, ja huomasimmekin tulleemme luksusleirintäalueelle. Huoltorakennuksessa oli saunat lämpimänä koko illan ja vieraiden käytössä oli ulkouima-allas, joka ei kuitenkaan houkutellut kylmän ja sateisen sään vuoksi. Alueella oli toinen toistaan hienompia (vuokrattuja?) autoja ja vaunuja, ja Lyyli hiukan kalpeni niiden rinnalla.

Saunaan teki mieli pitkän matkan jälkeen, mutta en voinut kuin nauraa ruotsalaisille saunatavoille. Minä istuin yksinäni ylälauteella, mutta en uskaltanut heittää löylyä, sillä alalauteelle tuli istumaan äiti pienen pojan kanssa. He olivat tiukasti pyyhkeisiin kääriytyneenä, ja sen verran ymmärsin, että olivat saunassa kuivattelemassa suihkun jälkeen. No, kun aikani odotin niin sain löylyni minäkin. 

Olin kärsinyt koko päivän kovasta polvi- ja selkäkivusta, ja mieli teki vaan lepäämään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään, sillä alueella kierteli "haitarinsoittaja", joka oli soittavinaan haitaria joka oikeasti oli syntetisaattori. Päissäänkin ukkeli näytti olevan, joten kun hän meidän auton luo tuli haitareineen, annoin hänelle ystävällisesti lähtöpassit. Mutta eipä siitä nukkumisesta mitään tullut, sillä viereisen vaunun terassilla istui meluisa norjalaisseurue. Heillä oli säteilylämmittimet, joten kylmyyskään ei haitannut ilonpitoa. Musiikki soi ja puhe kävi yhä äänekkäämmäksi. Puolenyön jälkeen pyysimme, että porukka voisi olla hieman hiljempaa, jotta saisimme nukuttua. Seurue lähtikin sitten baariin, mistä palatessa meteli jatkui, mutta onneksi ei kauaa. Väsymys kai iski juhlijoille. 

Aamulla sade jatkui. Meitä väsytti ja vähän kiukuttikin. Tästä lystistä oli kuitenkin maksettu pitkä penni.  Puhtaat vaatteet alkoivat olla vähissä, joten hyödynsimme vielä pyykkitupaa jossa onneksi oli myös kuivausrumpu. Ja matka jatkui. 

Ulkomailta palattiin koti-Suomeen, ja tuntui kotoisalta. Yöpymistä suunnittelimme Keminmaalle Pohjanranta-nimiselle SF-Caravan -leirintäalueelle. Paikka vaikutti uudelta SFC:n kartoilla, ja kun pääsimme paikalle, siellä oli ehkä kolmisen vaunua eikä ristinsielua missään. Totesimme, että paikka oli Paavo Väyrysen entinen Pohjantähti-alue samannimisen opiston vieressä. Päätimme ajella vielä vähän matkaa Simoon, missä oli meille tuttu Hopeaperän SFC-alue. Alueella oli juuri treffit loppuneet ja vähän porukkaa paikalla. Rantasauna Simojoen rannalla oli lämpimänä ja vastaanotto ystävällinen. Iltakin oli kaunis, ja otimme tuolit ja pöydän esille auton vierelle ja nautimme kauniista illasta. Ja uni maittoi!

Aamulla mietimme, ajaisimmeko vielä Kuusamon suurpetokeskukseen Juuso-karhua moikkaamaan. Sinne on pitänyt aikaisemminkin poiketa, mutta mieli paloi jo kotiin. Yhtä soittoa emme sinne kuitenkaan ajaneet, vaan vielä otettiin yksi yöpymisetappi, SFC Kuturanta kauniin Lestijärven rannalla. Ilta oli taas kaunis, ja saunaankin pääsimme ja ihailimme vuonojen ja jokien jälkeen kaunista suomalaista järvimaisemaa. 
Meidän tuurillamme muuten niin rauhalliselle alueelle porhalsi pari retkeilyautollista meluisaa porukkaa, joiden mölkkykisa yltyi sitä äänekkäämmäksi mitä useampi oluttölkki oli kumottu. SFC-alueilla kuitenkin hiljaisuudesta pidetään tiukastai kiinni, ja isännältä tulee äkkiä huomautus, jos sitä ei noudateta. Porukka häipyi saunaan kymmenen maissa ja yöllä oli rauha maassa. 

Olipa mukava tulla kotiin, kun olimme asuneet autossa yhdeksän vuorokautta. Naapurin Hely oli pitänyt hyvää huolta kukista, ja terassilla pasuuna tervehti upealla kukinnalla. 
3600 kilometriin mahtui aika paljon "pusikkotaipaleita", joilla ei juuri nähtävää ollut. Niiden aikana neuloin, ja matkan saldona oli yhdet miesten ja yhdet naisten perussukat. 
Mahtava reissu, jossa riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa. Lyylimme kuljetti meitä uskollisesti eikä hyytynyt kertaakaan. 

 Viime viikon vietimme mökillä fiilistelemässä loppukesää. Kyllä siellä puuhasteltiinkin, Timpalla riitti puusavottaa ja minä siivoilin ja pyykkäsinkin vähän. Nurmikkokin oli päässyt kasvamaan hurjan pitkäksi.


Minulla on ensimmäinen työpäivä huomenna, ja alkuviikko on mennyt kotosalla. Täälläkin on siivottu ja tehty vähän pihahommia. Minitomaatti antaa satoa jo toisella kierroksella!
Aamulla oli sen verran syksyn tuntua ilmassa, että teki mieli leipoa. Niinpä tein tällaisia pikku kristallipullia. Juu ja vegaanisia ovat!
Auringon paistaessa tuntuu vielä ihan kesäiseltä. Mutta kyllähän yöt ovat jo viileitä, kosteita ja pimeitä. Lomaani on varjostanut ikävä polvikipu, joka valvottaa öisin. Olen käynyt ortopedilla ja odottelen nyt aikaa magneettikuvaukseen. Itse epäilen kierukkavammaa, oireet ovat niin samanlaisia kuin silloin, kun toisessa polvessa oli kierukka revennyt. Mutta antaapa lääkärin tehdä diagnoosit. 

Ihana loma kuitenkin, ja tuntuu mukavalta palata töihin.






maanantai 27. elokuuta 2018

Kesälomalla 2018, osa 4

Perjantai, aurinkoa, joten tien päälle mars! Tänään päätimme ajella hiljalleen, poikkeilla kylissä eikä posottaa pelkkää kymppitietä. Ensimmäiseksi päädyimme Sundin kylään, jossa oli kalastusmuseo. 


Itse museossa emme käyneet, mutta kahvilassa joimme vahvistavat vohvelikahvit. Vohvelin palanpainikkeet olivat vähän erilaiset kuin Suomessa, hilloa kyllä mutta sen lisäksi notkistettua tuorejuustoa sekä maapähkinävoita juustosiivujen muodossa. Mielenkiintoista!

Jatkoimme matkaa ja poikkesimme taas pienelle sivutielle. Jotain näkemisen arvoista täällä tuntui olevan, sillä pikkutien reunat oli parkkeerattu täyteen autoja, ja reppuselkäkansaa oli paikalla sankoin joukoin. Jouduimme ajamaan pitkät pätkät ennenkuin löysimme kääntöpaikan autolle. Reppuselkäväkeä kuin muurahaisia kiipesi tunturin rinnettä ylös.Myöhemmin tapasimme levähdysalueella kaksi mukavaa suomalaista vaeltajatyttöä, jotka kertoivat, että kyseiseltä paikalta lähti reitti kohti Kvalvikan autiorantaa, joka oli vuoren toisella puolella ja sinne pääsee vain kävellen. Tytöt olivat lähteneet patikoimaan sinne myrskyisen illan jälkeen ja yöpyneet rannalla. Minusta ei olisi ollut tuonne patikoimaan kipeän polveni vuoksi, vaikka olisimmekin tienneet, mikä ainutlaatuinen paikka vuoren toisella puolella oli. Suvi Hoyden on kirjoittanut blogissaan Kvalvikasta täällä.

Muutaman hengästyttävän hetken jälkeen Timppa sai Lyylin käännettyä ympäri, ja matka jatkui. Tiet olivat paikoin todella kapeat, ja vastaantulijoita piti väistää tien sivuun. Ylitimme muutaman pitkän sillan, joihin mahtui yksi auto kerrallaan, ja sillan päissä oli liikennevalot. Tunneleita riitti, ne kulkivat osittain vuonojen alla, pisin taisi olla yli 6 km. Maisemia ei voi sanoin kuvailla, eivätkä kuvatkaan tee niille oikeutta.
Kalankuivatustelineet olivat elokuussa tyhjillään. 








Valkoista hiekkaa rannalla



 Jonkin verran näkyi myös kiipeilijöitä, heillä oli ihan omat suosikkipaikat. Haasteita ainakin riitti, ja sikäli kun ymmärsin, olivat aika "ammattitaitoista" porukkaa varusteiden perusteella. No, tuskin kukaan noviisi tänne lähtisi kiipeilemään.
"Puskaparkit" olivat suosittuja. Missä vaan sattui olemaan sopiva paikka tienposkessa, näkyi telttailijoita ja karavaanareita leiriytyneenä. Retkeilyautot näyttivät olevan hitti Lofooteilla, ja varmaan ne ovatkin näppäriä noissa maastoissa. Niitä näimme monenmoisia, aika moni oli itse rakentanut retkiauton pakettiautosta.

Me emme puskaparkissa yöpyneet, mutta piknikin pidimme grillaillen tienposkessa.
Lampaat kuuluivat oleellisesti maisemaan. Osa oli aitauksessa, osa ei, ja liikennemerkein niistä varoiteltiin. Piknikpaikallamme näkyi tuoreita lampaan papanoita, kuuluipa jostain vieno "bää", mutta ketään ei näkynyt. Mutta kun matka jatkui, määkijät löytyivät tienposkesta, jouduttiinpa jarruttamaankin ihan kunnolla kun yksi lammas päätti ylittää tien ihan auton edessä.

Parhaat paikat löytyvät usein sattumalta, kuten tämäkin Glasshytten. Täällä myytiin hienoa taidelasia ja näimme lasinpuhaltajankin työssään.

Enpä yhtään ihmettele, että maljakoilla oli hintaa, niin vaikuttavaa oli katsella sen valmistumista.
Nämä kauniit, siniset lasityöt oli tehty käyttäen vanhaa vohvelirautaa muottina.

Kovasti aina kauhistellaan Norjan hintatasoa. Meitä se ei hirveästi hätkähdyttänyt. Kaupassa käydessä emme isoa eroa huomanneet, dieseliäkin sai kohtuuhintaan. Ne muutamat kerrat, kun "sisällä" söimme, ravintolahinnat eivät juuri olleet kalliimpia kuin Suomessa. Leirintämaksut olivat edullisempia kuin Suomessa yleisillä leirintäalueilla.

Meillä oli kahvit mukana termospullossa, ja pysähdyimme kahvitauolle levähdyspaikalle. Juuri siellä tapasimme nuo kaksi suomalaistyttöä, jotka meille Kvalvikasta kertoivat. Tytöt olivat liikkeellä yksinkertaistetulla "retkeilyautolla", mikä tarkoitti patjaa pakettiauton lattialla. Auto toimi tukikohtana, josta käsin tytöt olivat tehneet patikkareissuja. Juttelimme pitkät tovit, ja tytöt neuvoivat meille vielä yhden pysähdyspaikan, Hemnoyan kalastajakylän. Hemnoysta tuli mieleen Porvoon vanhakaupunki. Tosin täällä ei vaatteilla koreilijoita näkynyt (kuten ei missään Lofooteilla). Vaelluskengät näyttivät olevan jokaisen jalassa, me olimme hiukan "ylipukeutuneita" farkuissa, huppareissa ja kävelykengissä.
Sittenpä alkoikin vaihteeksi sataa. Tässä vaiheessa se ei kauheasti haitannut, sillä olimme viettäneet upean päivän ja nähneet niin hienoja maisemia, että niitä sulatellessa taitaa mennä loppuvuosi!

Jälleen oli yöpaikan etsintä ajankohtaista, ja päädyimme pienelle Bobil Campin leirintäalueelle. Tuolla karavaanaripalstoilla varoiteltiin, että Norjan leirintäalueilla suihkuista saa lämmintä vettä poletilla tai kolikolla, ja nyt osui ensimmäistä kertaa sellaiset suihkut kohdalle. Tämä aiheutti pientä hässäkkää rahanvaihdon merkeissä, varsinkin kun respakin oli rajoitetusti auki. Mutta saimme kuitenkin itsemme puhtaiksi.


Tästä linja-autosta on pakko kertoa vähän lisää.
Täällä matkusti saksalainen eläkeläisretkue, jotka söivät ja nukkuivat bussissa. Bussin takaosassa oli kahdessa kerroksessa lokeroita, joihin mahtui yksi ihminen nukkumaan. Bussissa oli mukana kenttäkeittiö, jossa tehtiin porukalle ruokaa, ja ihmiset söivätkin tuolla bussissa. Sateinen ilta ei houkutellut heitä ulkosalle, ja samoin me vietimme iltaa autossa lueskellen ja sulatellen päivän antia.

Kesälomalla 2018, osa 3

Matkakertomuksen kirjoittaminen on ollut tauolla, koska olen ollut viisi päivää mökillä ilman konetta. Venetsialaisiakin vietettiin hyvässä seurassa.
Eilen palattiin kotiin, ja keskiviikkona sitten on lomat lomailtu ja edessä on paluu töihin. Mutta nyt takaisin Lofooteille!

Matkaparkissa heräilimme sateen ropinaan. Raskas sumu roikkui vuorien yllä, ja maisemien katselu jäi haaveeksi. Eli piti tehdä varasuunitelma. Nyt oltiin torstaissa, ja perjantaille oli luvassa kaunista säätä. Niinpä päätimme käyttää sadepäivän ajamalla Lofoottien toiseen päähän, Å:n kalastajakylään saakka. Perjantaina sitten voisi ajella hissukseen takaisinpäin ja ihailla maisemia. Å:hon päästessämme satoi edelleen lohduttomasti, eikä kylä näin ollen näyttänyt meille parhaita puoliaan. Nälkä oli jo kova, ja onneksi löysimme hyvän ravintolan Mare Annan, jossa Timppa herkutteli turskalla ja minä söin tällaisen lämpimän salaatin. Ruoka oli ihanaa ja palvelu todella ystävällistä, mikä lohdutti suuresti uupuneita matkaajia.
Muutaman kuvan nappasin Å:sta, joka ei mielestäni ollut ihan kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä siitä olin kuullut ja lukenut. Ehkä se olisi näyttäytynyt toisessa valossa, jos ilma olisi ollut kaunis. 

Sitten olikin taas aika etsiä yösijaa. Siunattu tekniikka, navigaattori kertoi lähellä olevan Moskenes Camping -leirintäalueen, minne suuntasimme yöpymään. Illalla Jäämeri myrskysi, ja heilutteli Lyyliä. Satoi rankasti. Leirintäalueen läheinen kallio oli täynnä pikku telttoja, ja olin kauhuissani telttailijapoloisten vuoksi. Miten ihmeessä teltat eivät lentäneet taivaan tuuliin, kun painava matkailuautokin huojui tuulessa? Ja miten telttailijat ikinä saisivat varusteensa kuiviksi?
Yhtä äkkiä kun myrsky nousi, se myös laantui, ja saimme nauttia kauniista illasta. 
Aamulla telttailijat kömpivät hyvävoimaisen näköisinä koloistaan, ja leirintäalueen keittiö ja pyykinhuoltotila olivat kovassa käytössä. Vaeltaminen ja retkeily näyttivät olevan hitti Lofooteilla, eivätkä nuo retkeilijät näyttäneet vähästä säikähtävän. Kaikenlaisia muitakin yöpymisviritelmiä näimme. 

Myös meitä karavaanareita oli laidasta laitaan. Matkailuvaunuja kuitenkin vähemmän, koska auto on kyllä ehdottomasti kätevämpi tuolla kapeilla teillä. Päivästä näytti tulevan lämmin ja aurinkoinen, joten aamupalan jälkeen suuntaismme taas tien päälle. Taidanpa tehdä perjantaista kokonaan uuden päivityksen. Se oli niin loistava päivä, että ansaitsee sellaisen.

perjantai 17. elokuuta 2018

Kesälomalla 2018, osa 2

Keskiviikkona lähdimme hyvin nukkuneina ja innosta puhkuen kohti Norjaa. Pysähdyimme Ruotsin puolella vielä Kiirunassa kaupassa. Parkkipaikalla ihmettelimme veripilkullisia autojen konepeltejä. Kun matka jatkui, alkoi Lyylinkin tuulilasiin napsahdella sääskiä niin, että pian alkoi näkyvyys heiketä. Kiirunan jälkeen on useita "puskaparkkeja" eli ilmaisia yöpymispaikkoja, missä saattaa olla wc ja ehkä kemiallisen wc:n tyhjennyspaikka. Niissä näkyi olevan paljon telttailijoita ja karavaanareita, ja lähetin lämpimän ajatuksen heille sinne sääskien kynsiin. Itse olen sen verran mukavuudenhaluinen, että arvostan leirintäalueiden palveluita (kuten sähköä!), joten noissa puskaparkeissa ei tullut yövyttyä, vaikka niihinkin oli valmius olemassa.
Norjaan päin oli muitakin menijöitä. Paikallisia asukkaita ei niin vaan ohiteltu, vaan heillä tuntui olevan etuoikeus tien käyttöön ja niinhän sen pitääkin olla. Valtaväestö ennen turisteja. Muutaman torven töräyksen jälkeen suvaitsivat siirtyä pientareelle ja pääsimme jatkamaan matkaa. 
Päivä oli helteinen myös pohjoisessa. Ruokaa tehtiin taas tienposkessa (siunattu kaasuliesi!) ja välillä piti vilvoitella varpaita. Vedet olivat todella alhaalla, varmaan sateisempina kesinä tämäkin virta on kuohunut kunnolla.

Saaria lähestyttäessä tie kapeni ja nousut ja laskut alkoivat olla niin jyrkkiä, että jouduin jo välillä henkäilemään ja puristamaan ovenkahvaa rystyset valkoisina. Illansuussa sitten poistuimme mantereelta sillan yli Vesteråleniin, joka on saariryhmä Lofoottien pohjoispuolella. Monet tämän laskevat jo Lofooteiksi.


 Ajomatkaa oli jo kertynyt melkoisesti, joten aloimme etsiskellä leirintäaluetta yöpymistä varten, mutta sellaistapa ei niin vaan löytynyt. Onneksi olin kirjoittanut muistiin muutamia yöpymispaikkoja, ja muistin, että Loedingin satamassa on matkaparkki. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin Hjertholmenin satamaan. Emme olleet koskaan yöpyneet matkaparkissa, joten olimme vähän sormi suussa, miten täällä toimitaan. Henkilökuntaa ei ollut missään, ja huoltorakennuksen seinässä nökötti kummallisen näköinen maksuautomaatti. Ystävällinen norjalaisrouva opasti meitä, ja saimme parinkympin arvoisen yöpymisemme maksettua. Kuitti ripustettiin auton ikkunaan ja illalla sitten valvoja kiersi katsomassa, että kaikki olivat maksaneet yöpymisensä. Vessat, suihkut ja keittiö olivat kaikki avoinna yöpyjiä varten kuten leirintäalueella. En ole varma, mitkä kriteerit pitää täyttää, että saa kutsua aluetta leirintäalueeksi, mutta ihan näppärää, että näitä matkaparkkeja on nyt tullut. Suomen puolen matkaparkit löytyvät nykyään myös SF-Caravanin leirintäoppaasta. 

Maisemissa jo silmä lepäsi. Eikä ollut sääskiä eikä mäkäräisiä!




Keittovarustuksena meillä oli mukana myös matkagrilli. Kätevin oli kuitenkin mikron kokoinen kiertoilmauuni, jonka olen joskus ostanut Lidlistä. Sillä valmistui iltapalat nopeasti, kunhan sähköä tuli autoon.

Iltaa kohti tuuli voimistui, ja taivaalle alkoi kerääntyä harmaita pilviä. Me painoimme päämme tyynyyn ja uneksimme Lofooteista, johon vihdoin oli tarkoitus päästä seuraavana päivänä.

torstai 16. elokuuta 2018

Kesälomalla 2018 - osa 1


Karavaanarimatkailua. Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappia. Leirintäalueita laidasta laitaan. Sokerina pohjalla sadunhohtoiset Lofootit. Tervetuloa matkalle mukaan!

Edellisessä päivityksessäni kerroinkin jo reissusuunnitelmistamme. Tiistaina palasimme lomamatkalta, takana 3600 kilometriä ja yhdeksän päivää matkailuautoelämää. Ja hurjan monta upeaa kokemusta. Matkailun suhteen todella pitää paikkansa, että nälkä kasvaa syödessä, ja hurjan paljon olisi nähtävää ja koettavaa. 28 vuotta vanhaan matkailuautoomme Lyyliin olettekin tutustuneet edellisissä päivityksissä.

Tällä matkalla tuli nähtyä ja koettua niin paljon, etten voi sitä yhdessä päivityksessä sylkäistä ulos. Itselläni on vielä paljon sulattelemista, mutta hiljalleen yritän kirjoitella matkakokemuksia tänne. Useampi päivitys tiedossa tästä aiheesta siis. Sanat eivät riitä kaikkea kertomaan, eivätkä kuvatkaan tee oikeutta kaikille ihanille maisemille, joita koetin tallettaa. Mietin, millaisina palasina tarinaa tänne kertoisin, tekisinkö päivityksen Lofooteista, toisen leirintäalueista, kolmannen jostain muusta. Mutta päädyin sitten kuitenkin kronologiseen järjestykseen. Mutta nyt siis lätinät seis ja asiaan!

Sunnuntaina 5.8. Timppa pääsi viimein myös töistään irti ja alkoi vimmattu Lyylin pakkaaminen. Tällä kertaa päätimme varautua kaikkeen, sateeseen, tuuleen helteeseen....startti oli 6.8. maanantaiaamuna. Timppa oli laittanut auton jääkaapin etukäteen kylmenemään, ja ensimmäinen järkytys oli, kun jääkaapin lämpötila oli maanantaiaamuna 30 astetta! Pidimme pikaisen kriisipalaverin, ja totesimme, että ennenkin on matkustettu kylmälaukun voimin. Timppa oli varmistanut kylmenemisen laittamalla jääkaapin kylmenemään sekä kaasulla että sähköllä, mutta sepä olikin kaappipoloiselle liikaa. Mutta yllätys yllätys, pelkällä kaasulla kaappi lähtikin nätisti jäähtymään ja toimi moitteettomasti koko reissun ajan. 

Lyylillä ei voi noita kilometrejä niellä loputtomasti, varsinkin kun on vain yksi kuski. Minä en ole suostunut Lyylin puikkoihin tarttumaan, on se sen verran iso ja myös rattivaihteet ja välikaasut hirvittävät. Niinpä otimme ensimmäiseksi etapiksi Sfc Lohenpyrstön Raahen korkeudella Pattijoella. Suosimme reissuilla näitä SF-caravan -jäsenalueita. Ne ovat jäsenille paljon edullisempia kuin yleiset leirintäalueet. Lisäksi ne ovat siistejä ja rauhallisia. SFC-alueilla majailevat kausipaikkalaiset pitävät yllä alueita ja toimivat vuorotellen isäntinä ja emäntinä. Vieraat saavat yleensä todella lämpimän vastaanoton. 

Lohenpyrstö ylitti odotuksemme positiivisesti. Se on uudehko alue meren rannalla. Saunavuorot ovat yleensä vuorotellen miehille ja naisille, ja jos haluaa "perhesaunan", voi saunoa rauhassa pientä korvausta vastaan. Me tulimme niin myöhään alueelle, että saunavuorot olivat jo menossa. Ystävällinen isäntä lupasi, että saamme saunoa yleisten vuorojen jälkeen kahdestaan ilman korvausta. Wau mitä vieraanvaraisuutta! Saimme leiriytyä kaikessa rauhassa ja rentoutua saunassa pitkän matkan jälkeen.
Ilta oli kaunis meren rannalla ja ihailimme auringonlaskua. 

Aamulla heräilimme ja joimme rauhassa aamukahvit, sitten jatkoimme kohti pohjoista. Lounas syötiin tienposkessa sillä olin tehnyt valmiiksi keiton, jota sitten oli hyvä kaasuliedellä lämmittää. Retkifiilis! Ylitimme rajan Torniosta Haaparantaan, ja niin sitä oltiin ulkomailla! Seuraava yö oli tarkoitus viettää Jällivaarassa, Gallivare Camping -leirintäalueella. Sinänsä hassu juttu että Ruotsissa ja Norjassa leirintäaluemaksut ovat edullisempia kuin Suomessa yleisillä leirintäalueilla.

Tauko pidettiin napapiirin korkeudella, ja illalla olimme perillä Jällivaarassa. Ilta oli kaunis ja saimme tutustua myös ensimmäisiin mäkäräisiin, jotke eivät muuten piittaa yhtään Thermacell-hyttyskarkoittimesta. Onneksi niitä ei ihan tuskastumiseen asti riittänyt, ja  saimme nukkua yömme rauhassa. Nyt alkoi oikeasti tuntua siltä, että ulkomailla ollaan. Monenlaista matkaajaa oli liikkeellä eri puolilta Eurooppaa.

Siinäpä kaksi ensimmäistä reissupäivää! Matka jatkuu!