myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Kirjastotäti Etelä-Suomesta kirjoittelee omaksi ja toivottavasti vähän muidenkin iloksi. Asustelen maalla ja perheeseeni kuuluu mies ja lapsia kotona ja maailmalla. Tavoittelen ekologista ja humaania elämänasennetta. Elämääni iloa tuovat luonto, mökkeily, puutarhanhoito, käsityöt, kirjat ja keittiössä puuhastelu. Pidän tanssimisesta ja käyn mielelläni teatterissa ja konserteissa. Minussa asuu myös pieni karavaanari. Omat haasteensa päiviini tuo fibromyalgia sekä liuta muita sairauksia. Blogistani löydät juttua ja kuvia minulle läheisistä asioista sekä kaikenlaista pohdintaa maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Lennä pieni Ronja


 
Meillä on ollut kovin raskas viikonloppu. Karvalapsistamme viimeinen, kääpiösnautseri Ronja lähti varhain lauantaiaamuna lempeiden tuulien matkaan Veeran ja Pinjan luo sateenkaarisillalle. Siellä on snautseritrio taas täysilukuisena. 

 

Ronjan viimeinen viikko oli onnellinen. Se pääsi jo tiistaina poikani ja miniäni kanssa mökillemme lomailemaan. Se sai nauttia näiden rakkaiden ihmisten seurasta ja pääsi retkeilemään läheiseen Isojärven kansallispuistoon. Me tulimme mökille torstaina, ja nuoripari kertoi että Ronja nuoleskelee peräpäätään ja tiputteleekin hiukan jotain vaaleaa. Itsekin olin tuon nuoleskelun huomannut jo aikasemmin, ja päätimme että kun kotiudumme, käymme oman eläinlääkärimme luona näytillä. Emme sen kummemmin huolestuneet, koska Ronja oli pirteä ja reipas. Kävimme yhdessä läheisellä suolla keräämässä lakkoja ja mustikoita, ja Ronja viipotti innokkasti mukana. Perjantaina poika ja miniä lähtivät. Ronja oli edelleen pirteä, se juoksi mökkipihalla keppien perässä ja kävimme vielä sienestämässäkin yhdessä. 

Illan Ronja nukkui kopassaan. Mökkipuuhat yleensä väsyttivät sen tehokkaasti, joten emme vieläkään osanneet huolestua. Yöllä heräsin ja kävin alakerrassa, ja huomasin että Ronja oli oksentanut ja kyyhötti matolla surkean näköisenä. Herätin mieheni, hän käytti Ronjan pissalla ja totesi, että se liikkuu tosi huonosti. Minä aloin panikoida ja menetin toimintakykyni, onneksi Timppa säilytti malttinsa ja otti yhteyttä päivystävään eläinlääkäriin. Hän sanoi, että Ronjalla on todennäköisesti kohtutulehdus ja se pitää leikata vielä samana yönä. Eläinlääkäri oli Nastolassa ja me Kuhmoisissa, meillä oli edessämme puolentoista tunnin yöllinen ajomatka sairaan koiran kanssa. Nostimme Ronjan koreineen päivineen auton takapenkille ja lähdimme säkkipimeään yöhön. Huoli Ronjasta oli niin suuri että panikoin ja hyperventiloin, ja Timppa joutui jo miettimään, pitääkö minutkin toimittaa johonkin hoitoon. 

Perillä Nastolassa olimme kolmen jälkeen aamuyöstä. Meitä oli vastassa nuori ystävällinen mieseläinlääkäri sekä hymyilevä avustaja. Mnäkin rauhoituin samantien, tiesin että nyt ollaan hyvissä käsissä. Ronjalla oli vähän kuumetta ja ultrassa näkyi selvä märkäkohtu. Kerroimme Ronjan sydänviasta, ja lääkäri totesi itsekin sydäntä kuunnellessaan voimakkaan sivuäänen. Hän lateli meille faktat pöytään. Tilanne oli hyvin huono. Ainoa hoitokeino olisi kohdunpoisto. Sydänvian ja yhdeksän vuoden iän vuoksi riskit olivat valtavat. Kunnallisella eläinlääkärillä ei ollut käytössään kaikkia mahdollisia apuvälineitä. Positiivisena asiana hän sanoi, että Ronja oli alkuvuodesta selvinnyt jo yhdestä isosta operaatiosta eli nisäkasvaimen poistosta. Hänellä oli myös paikalla avustaja, joka pystyi hoitamaan anestesian. Silti hän ei antanut juurikaan toivoa. Hän tarjosi meille myös mahdollisuutta ajaa Hattulaan, jossa olisi ollut viimeisin tekniikka käytössä. Matkaan olisi kuitenkin kulunut puolitoista tuntia, joka olisi entisestään huonontanut mahdollisuuksia, eikä selviäminen olisi ollut sittenkään todennäköistä. 

Laitoimme siis kaikki yhden kortin varaan, ja päätimme että Ronja leikataan heti Nastolassa. Lääkäri lähetti meidät ystävällisesti matkoihimme ja lupasi ilmoitella tilanteesta heti kuin mahdollista. Halasin pikkuystävää siinä lääkärin pöydällä ja kuiskasin sen korvaan: Tsemppiä, Ronja! Notkuimme ABC:llä ja ajelimme päämäärättömästi kaupungilla. Olimme varovaisen toiveikkaita, sillä Ronja näytti hiukan piristyneen eläinlääkärille tullessa. Lääkäri sanoi sen kuitenkin johtuvan adrenaliinipiikistä, jonka lääkäriaseman hajut sille toivat. Viiden aikaan sitten eläinlääkäri soitti. Ronjamme oli lakannut hengittämästä pian sen jälkeen kun vatsaontelo oli avattu. Lääkäri ja hoitaja olivat yrittäneet kaikkensa, elvyttäneet ja antaneet adrenaliinia, mutta hengitystä ei saatu käynnistettyä. 

Minä romahdin siihen paikkaan. En pystynyt nousemaan autosta, kun Timppa kävi selvittämässä asiat eläinlääkärin luona. Hetken mietimme, ottaisimmeko Ronjan mukaamme ja hautaismme sen mökille, mikä oli sen lempipaikka. Totesimme kuitenkin, että siihen emme pystyisi ja päätimme, että Ronja tuhkataan kuten kaikki muutkin koiramme.

Hiljaisina lähdimme raskaalle paluumatkalle kohti mökkiä. Aamu oli valtavan kaunis, aurinko nousi ja sumu leijaili peltojen ja järvien päällä. Näimme kettuja, jäniksiä ja supikoiria. Perillä mökillä olimme seitsemän maissa aamulla, eikä tuntunut siltä että uni olisi enää tullut. Istuskelimme mökkipihalla ja katselimme paikkoja, jossa Ronja oli iloisena juoksennellut vielä hetki sitten. Päätimme yrittää vielä hetkisen torkahtaa, ja molemmat näimme Ronjasta unta. Yhdeksän aikaan nousimme ylös ja aloimme suunnitella seuraavaa raskasta tehtävää. Lapsillemme ja muille läheisille piti ilmoittaa, että Ronja on lähtenyt luotamme. 

Samoilla itkuilla keräsimme Ronjan tavarat mökiltä mukaan, se helpottaisi seuraavaa mökille paluuta. Mökiltä lähtiessä en millään tajunnut, että Ronja ei hyppää enää koppaansa auton perään. Tuntui kuin olisin pettänyt sen, jättänyt yksin mökille. Olo oli kaoottinen surusta ja unenpuutteesta. Olimme sopineet Timpan siskon kanssa, että hakisimme häneltä sohvan, joka tulisi meille uuteen kotiin muuton alta. Päätimme lähteä kylään, että saisimme vähän muuta ajattelemista, ja se olikin hyvä ratkaisu. Illan puuhastelimme sohvaa kasaten, kyyneleistä ei vaan silti meinannut tulla loppua.

Illalla armollinen uni tuli nopeasti, olimme loppuunväsyneitä. Aamulla herätessä tuli silti fyysinen paha olo, kun tajusin, että Ronjan kuolema ei ollutkaan pelkkää pahaa unta. Koko ajan katse etsii pientä vipeltäjää ja kuuntelee kynsien rapinaa laminaattilattiaa vasten. Hiljaista on, ja tyhjää.

Nyt voi sitten jossitella ja olla jälkiviisas, syytellä itseään. Lääkäri teki kuitenkin selväksi, että paremmillakaan välineillä ei olisi voitu Ronjaa pelastaa. Sen sydän ei yksinkertaisesti kestänyt. Sama olisi ollut edessä, vaikka olisimme huomanneet tilanteen aikasemmin ja leikkaus olisi tehty aiemmin. Ronjalla oli sydänvikaan lääkitys, mutta se ei korjannut varsinaista läppävikaa, auttoi vaan oireisiin. Kaikille narttukoiran omistajille sanoisin kuitenkin, että steriloikaa koiranne hyvissä ajoin. Iän myötä riski kohtutulehdukseen ja nisäkasvaimiin kasvaa koko ajan. Nisäkasvaimia ei kai oikein voi välttää muulla tavoin, kuin steriloimalla narttu ennen ensimmäistä juoksua, mutta kuinka moni pennun kanssa sellaista ajattelee? Pienellä koiralla kun ensimmäinen juoksu voi tulla jo puolivuotiaana.

Ronja oli valloittava koira. Se oli meillä kauemmin kuin yksikään toinen koira on ollut, yhdeksän vuotta. Pieni koira jätti jälkeensä ison tyhjän tilan. Vielä viimeisenä elinpäivänään se oli pirteä ja iloinen oma itsensä. Mistään ei aavistanut, että se eli viimeisiä hetkiään. On lohdullista ajatella, että sen hyväksi tehtiin kaikki voitava, ja se taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka. Kuollessaan se oli anestesiassa, eikä tuntenut kipua eikä pelkoa vaan nukahti rauhallisesti pois. Viimeisen matkansa se teki omassa korissaan auton takapenkillä nukkuen.

Meiltä on kyselty, otammeko uuden koiran. Sitä on liian aikaista miettiä nyt. Meillä on ollut muutaman vuoden aikana ihan liikaa surua ja huolta ja lemmikki-ikävää. Uutta koiraa ei tule ainakaan vielä, todennäköisesti ei koskaan. Jaksamisen rajat ovat tulleet vastaan, ja olisi väärin uutta koiraa kohtaan ottaa se paikkaamaan entisiä menetyksiä. Monta koiraa olemme joutuneet saattelemaan sateenkaarisillalle, mutta ei tähän koskaan totu. Eikä  pidäkään tottua. 

Jokainen koiristamme on kulkenut vielä kuolemansa jälkeen hetken kanssani. Tuoksuna, aavistuksena, pienenä haukahduksena, hännänheilutuksena. Kuin pehmeänä laskuna siihen, että minun on annettava niiden mennä. Niin kulkee pieni urhea Ronjakin. Lennä, pieni koirani. Sinä taistelit loppuun asti ja nyt olet ansainnut paikkasi sateenkaarisillalla. Me emme unohda sinua ikinä ja toivotamme sinulle hyvää matkaa!

3 kommenttia:

  1. Voi Maija <3 Halauksia sinulle ja voimia koko perheelle.
    Kun katsot elokuiselle iltataivaalle, sieltä he katsovat teitä kaikki: Ronja, Pinja ja Veera - tähtinä taivaalla.

    VastaaPoista
  2. Voi kuinka ikävää luettavaa. Teepaidan hihani on märkä kyyneleistä, joita pyyhin lukiessani Sinun ikäviä uutisia.
    Lämpimät halaukset Sinulle Maija, sekä voimia suuressa surussa ♥♥

    VastaaPoista

Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!