myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Äiti ja vaimo, henkinen hippi, viherpiipertäjä, mökkihöperö, lukutoukka, lankahörhö, kipuilija, metsässäkulkija, ilon ja valon etsijä

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Lepää rauhassa Veera

On ollut surullinen viikko. Facebook-ystävät jo tietävät, että viime keskiviikkona jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Veera-suursnautserillemme. Veera ehti kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään, eli oli kuollessaan suursnautseriksi varsin iäkäs.

Veera tuli meille vuonna 2011 6-vuotiaana kodinvaihtajana. Meillä oli ennestään kääpiösnautseri Ronja sekä keskikokoinen snautseri Pinja, ja Veera täydensi kolmen koplan näin mahtavaksi koirajengiksi:
Kuva on otettu pian Veeran meille tulon jälkeen. Veera oli luonteeltaan lempeyden ja rakkauden ilmentymä. Se rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat Veeraa. Sen lisäksi Veeran ensimmäinen emäntä Terhi oli kouluttanut Veeran todella hyvätapaiseksi koiraksi. Terhi oli kisannut Veeran kanssa sekä tokoa että agilityä, ja käynyt myös käyttäytymiskokeessa. Meille Veera tuli ikäänkuin eläkekotiin, ja oppi kyllä meidän muilta ei-niin-hyvinkoulutetuilta koirilta kaikenlaista...mutta varsin mallikelpoinen koirakansalainen Veera siis oli. 

Yksi heikkous sillä oli, ja se oli suuri rakkaus ruokaan. Se ei kertakaikkiaan voinut vastustaa kiusausta, jos jotain syötäväksi kelpaavaa jäi näkösälle. Meillä kesti jonkin aikaa maksaa oppirahoja, ja Veera veteli iloisesti napaansa kakkuja, pizzapellillisiä, lärvilaudan grillistä, puhumattakaan pöydälle unohtuneista leipäpusseista tai valmiista voileivistä. Viimeisimpänä Veeran kujeena muistan, kun lähdin aamusella viemään tyttöä bussille ja jätin aamiaissämpyläni tiskipöydän kulmalle siksi aikaa. Kun tulin muutaman minuutin päästä takaisin, Veera oli syönyt leipälaatikosta koko pussillisen sämpylöitä sekä siitä minun sämpylästäni yläosan. Minulle oli sitten jättänyt sen alaosan, mikä oli tietysti kiltisti tehty ;)
Näin kävi uunipuurolle, kun se tuoksui liian hyvältä Veeran nenään:
Rakkaan Pinjamme menetimme reilu vuosi sitten, kun se äkkiarvaamatta sairastui kuusivuotiaana, eikä sitä voitu pelastaa. Kolmen koplasta oli kaksi jäljellä. 
Usein puhuimme siitä, että Veera on jo iäkäs eikä viivy ikuisesti luonamme. Aina sitä asiaa kuitenkin työnsi pois mielestään, varsinkin kun Veera oli edelleen terve, reipas ja leikkisä. Sitä ei vaivannut oikeastaan mikään muu kuin rasvapatit, joita joskus jouduttiin lääkärillä poistattamaan. Jossain vaiheessa se hiukan ontui toista lonkkaansa. Veera sai kuitenkin liikkua paljon omaan tahtiinsa vaihtelevassa maastossa. Kävimme paljon metsälenkeillä, missä se sai viipottaa irrallaan ja josta keppien perässä. Lonkkavaiva hävisi, eikä toistunut enää koskaan.

Veera rakasti mökkeilyä, ja mökillä se pääsi uimaankin silloin kun vesi oli sopivan lämmintä. Pinjan kanssa ne olivat vesipetoja, Ronja ei veteen mene vaan tyytyi kannustamaan laiturilla kepin perässä uiskentelijoita.
Veera söi aina kuppinsa tyhjäksi, sekä myös muiden koirien kupit heti kun silmä vältti. Niinpä aloimme noin viikko sitten huolestua, kun Veeran ruokahalu huononi selvästi. Kuppi tyhjeni hitaammin kuin ennen, ja saattoipa sinne jäädä syömätöntä ruokaakin. Viime viikonloppuna huomasin lenkillä, että Veeran jalka ei noussut enää samaan tahtiin kuin ennen. Se lönkytti minun ja Ronjan perässä päätään riiputtaen. 
Maanantai-iltana, kun olin iltavuorossa, isäntä viestitteli todella huolissaan. Veera ei ollut enää halunnut lähteä lenkille ollenkaan, hiljaa hiipien oli pieni kierros tehty. Ruokahalukin oli tipotiessään. Tiistai-iltana oli meidän oman kylän eläinlääkärillä non-stop vastaanotto. Tämä Ilmari on kaikki Veeran vaivat hoidellut, ja sinne suunnistettiin nytkin. Mitään varsinaista vikaa ei Veeralta kuitenkaan löytynyt. Sydän ja keuhkot tuntuivat olevan kunnossa, korvat samoin. Lääkäri otti Veeralta verikokeen crp:n tutkimiseksi, josko olisi joku tulehdus vaivannut. Kuumettakaan ei ollut, eikä viitteitä täällä Lahden seudulla koirille kohtalokkaasta keuhkotulehduksesta. Ilmari pyysi soittelemaan aamulla, miten yö oli mennyt. Myös verikokeen oli määrä lähteä silloin tutkittavaksi. 

Yö meni rauhallisesti, mutta kun päästin Veeran aamupissalle, se lyyhistyi hankeen, ja jouduin puoliksi kantamaan sen sisälle. Ruoka jäi myös koskemattomana kuppiin, ja koira ei jaksanut muuta kuin maata lattialla. Silloin tiesimme, että ratkaisun hetki oli tullut. Olimme jo aiemmin päättäneet, että kun Veeran elämä ei enää ole koiranarvoista, se saa lähteä kunniakkaasti ilman raskaita hoitoja tai tutkimuksia. Olin jo aiemmin viestitellyt Veeran ykkösmammalle Terhille tilanteesta. 

Isännän oli lähdettävä raskain sydämin töihin Veeran hyvästeltyään. Kerroin surullisen uutisen myös tyttärelle, ja itkimme yhdessä lattialla Veeran vieressä. Otin lomapäivän, ja varasin Veeralle ajan lääkärille, joka päästäisi sen tuskistaan ja hoitaisi myös tuhkattavaksi. Tytöllä ei ollut kiire kouluun, ja istuimme pitkään lattialla Veeraa silitellen. Se piristyi hetkittäin, kun kuuli juustokuvun kolahduksen tai kalkkunaleikapaketin rapsahduksen. Höyläsimme Veeralle kermajuustosiivuja ja syötimme kalkkunaleikettä sen verran kuin se halusi syödä. Päätimme, että jos Veeralle vielä jokin maistuu, niin nyt ei herkuissa säästellä. Kaikki herkut se kuitenkin hetken päästä oksensi, mutta ehkä niistä tuli sille hetkeksi hyvä mieli. 
Veeran viimeinen ilta, se jaksoi hädin tuskin hypätä lempipaikalleen sohvalle nukkumaan
 Tyttökin lähti kouluun Veeraa rutistettuaan, ja jäimme kahden. Istuin lattialla Veeran pää sylissäni, silittelin ja rapsuttelin sitä ja kerroin miten paljon se oli meille merkinnyt. Molemmat kai tiesimme, että meillä oli edessämme raskas matka, viimeinen yhteinen. Lääkäriaika oli vasta puoliltapäivin, ja näytti jo siltä, että Veera kuolee kotiin. Näytti siltä, että se ajoittain jo lakkasi hengittämästä, mutta nosti kuitenkin vielä päätään kun sitä kutsuin. Mietin jo apujoukkojen soittamista, koska yksin en saisi Veeraa nostettua autoon. Viimeisillä voimillaan se hyppäsi auton perään, ja ajelin raskain sydämin eläinlääkärille. Veera jaksoi kävellä omin jaloin eläinlääkärin odotushuoneeseen, mihin se taas lyyhistyi. Onneksi paikalla oli kaksi avustajaa, ja saimme Veeran nostettua vaa'alle ja lopulta pöydälle, missä se sai armahtavan lääkkeen suoneensa. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että Veeran vanha sydän ei vaan jaksanut enää. Merkkinä siitä oli yön aikana vatsan seudulle kerääntynyt neste, jota ei vielä edellisenä iltana lääkärikäynnillä ollut havaittavissa.

Olen jo useamman koiran joutunut silittelemään ikiuneen, mutta se ei helpota asiaa yhtään. Henkilökunta eläinlääkäriasemalla oli hyvin empaattista, ja sain olla Veeran vierellä viimeiseen sydämen lyöntiin saakka. Myös minun jaksamisestani huolehdittiin. Vaikka nämä ovat raskaita reissuja, olen aina halunnut tämän viimeisen palveluksen ystäville tehdä itse. Olen halunnut, että ne ikiuneen vaipuessaan kuulevat ääneni ja tuntevat käteni kosketuksen. Ja itse olen saanut kyyneleeni vuodattaa ystävän turkkiin. 

Snautserijengistä on enää yksi pieni jäljellä. Se saa nyt kovasti huomiota, kun on aika lailla hukassa ilman ystäväänsä. Pitkään se makoili tuulikaapissa kuin odottaen Veeraa kotiin.

Veera oli upea koira, ja olemme kiitollisia että se sai olla näinkin kauan luonamme. Terhin kanssa meillä on ollut yhteinen suru. Mutta uskon, että meillä on nyt yhteinen tähti taivaalla tuikkimassa.


10 kommenttia:

  1. Hyvää matkaa Veeralle ystävänsä Pinjan luo ❤❤ Pinja oli varmasti jo kepin kanssa sitä vartoomassa; "huilaa hetki, mennään sitten leikkimään"

    Ronjalle ja teille jaksamista; Ronjalla on rakastava perhe ympärillä ja viisaita eläimiä kun koirat ovat, ymmärtää kyllä, että koirakaverin oli aika lähteä - ja nyt on sen vuoro pitää teistä huolta ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä Veeralla on monta vartoojaa. Pinjan kanssa niillä oli hiukan viha-rakkaussuhde, kun Pinja oli minusta niin mustis. Mutta keppileikit kyllä sujuivat. Onneksi on Ronja, kyllä olisi tyhjän tuntuinen talo muuten.

      Poista
  2. Meiltä on monta kaveria Veeraa vastassa. Ikävä on pitkään kova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tosiaan on vedet silmissä monta kertaa päivässä. Ja varmaan kun kevät tulee ja tuttuja metsäpolkuja päästään kulkemaan, niin ikävöi sitä sammalten pölinää ja pusikoiden ryskettä, kun isot koirat ovat poissa.

      Poista
  3. Voi Maija, pisaroita valuu silmistä, kun ajattelen sitä ikävää mikä jää, kun lemmikistä täytyy luopua.
    Muistui niin mieleen oman koiramme viimeiset hetket ja kuinka kesähelteellä kaivoimme hautaa kummaltakin kyyneleet valuen.
    Jaksamista teille ja halauksia Sinulle Maija ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ma-te. Ne on raskaita hetkiä. Mutta niihin pitää koiraihmisen varautua jo koiraa ottaessaan. Ne kun elävät vähemmän aikaa kun ihminen, joten luopumisen suru kuuluu koiraihmisen elämään. Ikävä on kova.

      Poista
  4. Voi suru....itku pääsi kun luin tämän kauniisti kirjoitetun jutun Veeran viime hetkistä. Ja vielä töissä olen...Hienoa että Veeralla oli rakastava koti ja rakas ihminen siinä vierellä kun lähdön hetki koitti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kirjoittaminen on mulle osa surutyötä, ja selkiyttää asioita itselleni. Aina jää se ajatus, että olisiko jotain voinut tehdä toisin ja tehtiinkö kaikki mitä voitiin. Mutta luulen että teimme sen mitä piti tehdä. Luopuminen on raskasta mutta se on osa koiraihmisen elämää.

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!