Iloinen Itä-Suomi

Vielä on lomaa jäljellä! Eli tällä viikolla olen lomalla, ja ilmatkin ovat suosineet. Teimme mieheni kanssa lomaviikon alkajaisiksi pienen matkailuautoreissun Itä-Suomeen. 

Siskoni on vuokrannut kesäksi mökin Mäntyharjulta, ja suunnistimme ensimmäiseksi sinne. Sisko tarjoili niin hienoa kuohujuomaa, etten sellaista ole ennen maistanutkaan. Kultahippuja lasissa! 

Maittavan aterian, saunan ja kahvin jälkeen hiukan laittauduimme ja hurautimme Tommolan lavalle, missä esiintyi Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. En ole sitten nuoruusvuosien juurikaan fanittanut erityisemmin mitään bändiä tai artistia, mutta melkein huomaamatta Tuuren ja Karavaanin musiikki on kolahtanut kovasti. Pidän lattarihenkisistä rytmeistä sekä rauhaa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta henkivistä sanoituksista. Eikä Karavaani pettänyt livenäkään, vaan saimme nauttia kahden ja puolen tunnin ajan mahtavasta menosta. Erityisesti minua koskettaa Eino Leinon Hymyilevä Apollo, jonka Tuure omien sanojensa mukaan on "varastanut". Mahtava ilta!

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kohti "susirajaa".Ensimmäinen etappi oli Valamon luostari, johon kävimme tutustumassa. Meille kävi niin hyvä tuuri, että saavuimme paikalle viittä minuuttia ennen päivän viimeisen opastetun kierroksen alkamista. Olimme ainoat kierrokselle lähtijät, joten saimme tunnin henkilökohtaisen opastuksen ja pääsimme tutustumaan Valamon historiaan ja nykypäivään sekä veljeskunnan elämään. 

Valamon kirkko on päältäpäinkin kaunis, mutta sisältä aivan upea. "Taivaan esikartanoksi" oppaamme sitä sanoikin. 

Kirkon ikonit ovat mittaamattoman arvokkaita, ja niitä varjellaan ja vartioidaan huolella. Ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin sanotaan esim. parantavan sairauksia. 

Tuohusta en ehtinyt sytyttää, mutta hiljaisen pyynnön lähetin Äiti Marialle, että keuhkopöpöt olisivat taaksejäänyttä elämää. Tunnelma kirkossa oli uskomattoman harras, ja paikan henkeäsalpaava kauneus miltei nostatti vedet silmiin. 

Valamossa on myös pienempiä ja vaatimattomampia kirkkosaleja, kauniita nekin.

Valamossa tehdään myös viiniä, jota myytiin matkamuisto- ja viinimyymälässä, vaikka suurin osa viinistä viedään ulkomaille. Viiniä emme ostaneet, vaikka tarjolla oli myös kuohuviiniä, jossa oli ihan oikeita lehtikultahippuja! Ilokseni myymälässä myytiin myös monenlaisia luomutuotteita. Tässä ostoksemme:

Sitruuna-oliiviöljyä on jo salaatin seassa maisteltukin. Todella hyvää! Piristysteellekin voi olla käyttöä...

Matkamme jatkui kohti Parikkalan Uukuniemeä, Papinniemen leirintäalueelle.

Ystäväni kehui paikkaa paratiisiksi, emmekä joutuneet pettymään. Vai mitä mieltä olette maisemista:

 Ihanaa hiekkarantaa oli riittämiin, vesi oli kristallinkirkasta (ja lämmintä!), matkailuauton sai ajettua ihan rannan tuntumaan. Samaan aikaan kun aurinko laski, puolikuu nousi taivaalle ja heitti kuunsillan peilityyneen järvenpintaan. Kuikat huutelivat. Meitä karavaanareita ja mökkiläisiä oli vain kourallinen (viikonloppuna oli kyllä ollut säpinää) joten ihmisääniä ei juuri kuulunut, paitsi alkuillasta kun terassilla poikkesi hilpeitä veneilijöitä nauttimassa kylmää virvoketta. 

Henkilökuntakin oli rentoa:

Viivyimme Papinniemessä kaksi kokonaista päivää, kun hellekin helli. Grillailimme, minä otin aurinkoa (olkoon vaan epätervellistä ja vanhentavaa, mutta niin tarpeellista tuo aurinko on sielulle ja mielelle), uimme ja uitimme koiria.

Ja sitä hienoa hiekkaa oli sitten ihan joka paikassa, taitaa olla varpaiden välissä vieläkin :)

Pikku patikkaretkenkin teimme paikalle, missä oli 1600-luvulla sijainnut karjalaiskylä. Paljoa ei kylästä ollut jäljellä, eipä sitä olisi havainnut jos ei olisi tiennyt paikalla sellaisen olleen. Tässä matkamiehen risti.

Maistoimme Papinniemessä niinkin eksoottista herkkua kuin biisoninlihaa hampurilaisessa. Minäkin ruokavammainen yritin sitä syödä, kun ajattelin biisonin elävän onnellisena elämänsä laitumella ja kuolevan siellä yhtä onnellisena. Eipä vaan liha mennyt silti alas, ja vaikka tarkoitus ei ollutkaan ryhtyä absolutistiksi lihansyönnin suhteen, niin nyt se näyttää tulleen tiensä päähän. 

Pois lähtiessä sitten bongasimme biisonilauman tien varressa, ja pitihän laumaa pysähtyä kuvaamaan.

Tällä biisoniäidillä oli vauvakin, vasikoiksikohan niitä kutsutaan?

Mamma könysi huolestuneena jaloilleen kun havaitsi minut kameroineni. Ja sillä siunaaman hetkellä vasikka kiiruhti juoksujalkaa emän nisälle ja onnellinen maiskutus alkoi kuulua. Aika mukavalta näytti näiden eläinten elämä. Meidänkin kotikylällämme on biisoneita, ja niiden isäntä on kertoillut, että biisonit elävät koko ikänsä laitumella ja lisääntyvät siellä. Ne eivät kesyynny, ja niiden lähelle ei ole hyvä mennä. Ruoka- ja juomahuolto tehdään traktorista käsin. 

Eilen sateli, ja ajelimme iltasella kotiin. Tänään on sitten ollut pyykki- ja mehustuspäivä. 13 ämpärillistä herukoita on keitetty mehuksi, ja pakastin alkaa olla väärällään. Pensaat notkuvat marjoista edelleen, ja olen jo yrittänyt jaella niitä eteenpäinkin, mutta eipä ole innokkaita kerääjiä löytynyt. Hassu juttu miten noita marjoja tulee joka vuosi valtavasti, vaikka puskia ei juuri hoideta, varsinkaan ei lannoiteta (paitsi satunnaisilla koiranpökäleillä). Olemme miettineet miksi meidän puskissa ei käy edes räksiä herkuttelemassa. Voisiko johtua siitä, että puskien vieressä on tiheä pensasaita, joka hämää lintuja. Tai sitten ne pelkäävät koiria. 

Huomenna kuitenkin jätämme marjat puskiin ja matkaamme taas mökille. Ehkäpä pistäydyn vielä mustikkametsässäkin. Mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua!