Pinja - muistoissamme

Jouduin eilen tekemään koiranomistajan raskaimman päätöksen ja lähettämään keskimmäisen snautserimme, Pinjan sateenkaarisillalle. 

Noin viikko sitten meille alkoi ilmestyä lätäköitä lattialle. Pinja alkoi myös pyytää vähän väliä pihalle, välillä sille sattui vahinkoja. Se alkoi myös juoda erittäin runsaasti vettä. Olin yhteydessä eläinlääkäriimme, joka epäili virtsatulehdusta ja kirjoitti antibiootteja. Odottelimme rauhassa lääkkeen vaikutusta, mutta vaiva jatkui, ja eilen aamulla sitten Pinjan kunto romahti, se lakkasi syömästa ja alkoi oksennella ja oli hyvin vaisu. Olin taas eläinlääkäriin yhteydessä, ja hän sanoi että oireet ovat nyt sellaiset ettei paljoakaan ole tehtävissä. Kehotti kuitenkin menemään eläinlääkäriasemalle verikokeisiin, ja näin teimmekin.

Verikokeiden tuloksissa näkyi voimakkaasti kohonnut hematokriitti (punasolujen tilavuus). Valkosolut olivat normaalia matalammat. Maksa- ja munuaisarvoja ei saatu selville juuri tuon korkean hematokriitin vuoksi. Virtsa oli hyvin laimeaa, se tuli ikäänkuin suoraan läpi ja runsaasta juomisesta huolimatta koira oli kuivunut. Lääkäri kertoi, että hoitoa ei ole. Pinjaa voitaisiin nesteyttää, antaa kipu- ja pahoinvointilääkettä, ja lähettää uusi näyte johonkin toiseen laboratorioon tutkittavaksi. Todennäköisesti vika oli munuaisissa tai maksassa, tai kyseessä oli ehkä haimatulehdus. Pinja oli varmaan sairastanut jo pitkään, laihtunutkin se oli syksyn aikana. Yksi mahdollisuus oli luuydinperäinen sairaus.

 En halunnut kuitenkaan kiusata enemmillä kokeilla koiraa, joka oli jo varsin huonossa kunnossa. Todennäköisesti se olisi kuollut käsiimme viikonlopun aikana. Ei edes jaksanut haukkua lääkäriaseman muita kävijöitä.En halunnut pitkttää kärsimyksiä tarpeettomasti. Raskain sydämin tein sen päätöksen, mikä tässä tilanteessa oli  ainoa oikea.

Olin Pinjan ykkösihminen, eikä se väistynyt koskaan vapaaehtoisesti kauas luotani, vaan halusi olla ainakin näköetäisyydellä, mieluusti vieressä tai jalkojen juuressa. Niinpä minäkin olin Pinjan vierellä loppuun asti, silittelin ja rapsuttelin sitä ja kerroin, miten hieno koira se oli ollut ja miten tärkeä ja rakas meille.

Pinja ei ollut ikinä helppo koira. Ehkä juuri siksi siitä tuli minulle ihan erityinen. Pennusta asti sillä oli ihan omat juttunsa. Se söi sohvat, kengät ja tapetit ja raapi ovet säleille. Vuoden ikään asti se lorotteli lattialle isoja lätäköitä juuri siihen kohtaan missä hätä sattui yllättämään. Mikään konsti ei estänyt sitä räyhäämästä hihnassa muille koirille, pyöräilijöille ja monille jalankulkijoillekin. Ruokaa se vaati aina äänekkäästi. 

Pinja eli hyvän elämän. Se sai juosta paljon vapaana metsässä ja metsästää myyriä mökkipöheiköissä. Sillä oli laumakavereita, joiden kanssa taistella kepeistä.

Mökillä se pääsi myös uimaan keppien perässä.

Talo tuntuu nyt hirvittävän tyhjältä, vaikka täällä on vielä kaksi risupartaa. Ihan kuin nekin surisivat, Ronjalle ei tänä aamuna edes ruoka maistunut. Kyllä nuo nelijalkaiset ymmärtävät yllättävän paljon, ja lukevat ihmisten mielialoja. Luulen että Pinjakin tiesi, että viimeisiä hetkiä tässä nyt yhdessä ollaan. Jotenkin luin sen sen kauniista ruskeista silmistä, joilla se katsoi minua surullisesti eläinlääkärin luona. 

Kuusi vuotta Pinja oli luonamme. Koko sen ajan oikeastaan odotimme, että se aikuistuisi ja rauhoittuisi. Pinja kuitenkin pysyi omana itsenään loppuun asti. 

Ikävä on lamaannuttava. Sydäntä raastaa ja vatsaa kouristaa, kun katson tuolia, missä se aina makoili. Illalla nukkumaanmeno tuntui ihan mahdottomalta, kun ei ollut Pinjaa kömpimässä viereeni. Aina se makoili jalkopäässä tai patjalla sänkyni vieressä. Iltaisin nukkumaanmennessä meillä oli ihan kahdenkeskeiset riehunnat, se oli purevinaan minua ja minä tönivinäni sitä. Kuulen vieläkin korvissani paukutuksen, joka tuli sen hännän heilutuksesta. 

Yksi on laumasta poissa. En muistanut, miten musertavalta tämä suru tuntuu, vaikka ei ollut ensimmäinen koira minkä olen silitellyt ikiuneen. Tämä viimeinen palvelus on kuitenkin ystävälle ja perheenjäsenelle tehtävä silloin, kun sen elämä ei ole enää koiranarvoista. Kärsimyksiä ei voi pitkittää itsekkäistä syistä. 

Tänään yritän hiukan jatkaa jouluvalmisteluja. Laitan työhuoneen uuteen uskoon, uuden tuolin paikoilleen. Paketoin ehkä lahjoja. Hellin noita kahta tassuterapeuttia, vien ne ja itseni kunnon lenkille. Poltan kynttilöitä, muistelen rakasta risupartaani. Luulen että sateenkaarisillalta kuuluu iloinen haukku. Pinjalla on siellä ikuinen kesä ja se saa juosta keppien perässä ja metsästää sydämensä kyllyydestä. 

Rakas riiviömme, meidän suru on nyt suuri mutta olet aina sydämissämme.