myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Kirjastotäti Etelä-Suomesta kirjoittelee omaksi ja toivottavasti vähän muidenkin iloksi. Asustelen maalla ja perheeseeni kuuluu mies ja lapsia kotona ja maailmalla. Tavoittelen ekologista ja humaania elämänasennetta. Elämääni iloa tuovat luonto, mökkeily, puutarhanhoito, käsityöt, kirjat ja keittiössä puuhastelu. Pidän tanssimisesta ja käyn mielelläni teatterissa ja konserteissa. Minussa asuu myös pieni karavaanari. Omat haasteensa päiviini tuo fibromyalgia sekä liuta muita sairauksia. Blogistani löydät juttua ja kuvia minulle läheisistä asioista sekä kaikenlaista pohdintaa maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mietteitä koiranpidosta

(Tämän päivityksen kuvat ovat kaikki vanhoja, jo aiemmin julkaistuja. Mutta koirat ovat samoja!).

Onkohan kenelläkään tällaista samanlaista koiralaumaa kun meillä, eli kolmea eri kokoa snautsereita ja kaikki samaa väriä?
Meidän kylällä ollaan jo niin tuttu näky lenkeillämme, ettei meitä enää kukaan hämmästele. Mutta muualla kulkiessamme saamme usein vastata pienten ja vähän isompienkin ihmisten ihmettelyihin siitä, kuka on kenenkin pentu. Kerta toisensa jälkeen selitämme, että kyseessä on todellakin kolme erirotuista koiraa.

Snautseriin päädyimme aikanaan siksi, että sen ei pitäisi juurikaan allergisoida, kahdella lapsistamme nimittäin oli pienenä infektioastma. Minkään koiran kohdalla ei tietenkään voi taata, ettei se ketään allergisoi, mutta meillä ei kyllä kukaan ole oireillut. Ja jopa ystäväperheen isä, joka on erittäin allerginen kaikille eläimille, on pystynyt vierailemaan ja jopa yöpymään meillä ilman oireita. 

Kääpiösnautseriin päädyimme aikanaan, koska halusimme reippaan koiran kompaktissa paketissa. Ronja on nykyisestä laumastamme ensimmäinen, ja se tuli meille ikävien menetysten jälkeen (josta olen aiemmin täällä kertonut) pienellä varoitusajalla. Ronjan pentueesta oli ilmoitus kääpiösnautserikerhon pentulistalla, minne pääsee vain tiukkojen kriteerien kautta. Isällä ja emällä pitää olla tietyt näyttelytulokset ja terveystarkastukset tehtynä, eikä narttua ole saanut pennuttaa liian tiuhaan. Olen yleensä halunnut koirat hankkia nimenomaan näitä kriteereitä noudattavilta kasvattajilta, koska haluan tietää mitä saan. En halua tukea pentutehtailua enkä ottaa koiraa epämääräisistä olosuhteista.

Tällainen pikku hurmuri Ronja oli pentuna.

Pinjan kanssa jouduin hiukan tinkimään periaatteista. Pentue löytyi Apulan lemmikkipalstoilta, pentulistalle sitä ei kelpuutettu, koska isällä ei ollut näyttelytuloksia. Pennusta oli meille alustava varaus jo ennen penikoimista, joten olimme alusta asti mukana jännittämässä. Ensimmäistä kertaa pääsimme pentuja katsomaan, kun ne olivat neliviikkoisia, ja silloin tapasimme myös pentueen molemmat vanhemmat, mikä mielestäni on varsin hyvä lähtökohta pennun taloon tulolle. Keskikokoisia mustia snautsereita ei ole kovin paljon tarjolla, joten iskimme kiinni kun pentue löytyi.

Tähtiainesta!

Pinjan tultua taloon olikin hullunmylly valmis, ja varsin pian meille valkeni, että haasteita tulee tulevaisuudessa riittämään tämän yksilön kanssa. Myöhemmin kuulimme, että juurikin nämä mustat keskarit ovat snautsereiden joukossa ihan oma rotunsa, jolla on ihan omat jutut. Viiden vuoden iässä olisi kuulemaa odotettavissa jonkinlaista rauhoittumista. Viisi vuotta tuli Pinjalle täyteen viime kesänä, sitä rauhoittumista odotellaan yhä...

Ronjan kanssa minua alkoi kiinnostaa myöskin kasvatustyö, ja ajattelin, että olisi kiva kokea pentujen syntymä ja kasvattaminen. Kävin kasvattajakurssin ja anoin itselleni kennelnimen. En ole näyttelyihmisiä, joten kävimme Ronjan kanssa jalostustarkastuksessa, mikä on vielä paljon tarkempi syyni ja oikeuttaa myös pentulistalle pääsyn. Tarkastus läpäistiin ja Ronja todettiin kelvolliseksi rotunsa edustajaksi. Sulhoa etsin pitkään, ja vihdoin sitten juoksujen alettua matkasimme pohjanmaalle ylkää tapaamaan. Ilmeisesti ajoitus oli kuitenkin väärä, ja astutus epäonnistui.

Puolen vuoden päästä yritettiin uudelleen saman kasvattajan toisella uroksella, ja tällä kertaa kaikki meni nappiin. Ultrassa näkyi kolme tulokasta Ronjan masussa. Sen jälkeen kaikki menikin sitten pieleen, yksi pennuista oli kuollut kohtuun ja jouduttiin tekemään sektio emon ja pentujen hengen pelastamiseksi. Nukutuksesta herättyään Ronja nappasi yhden pennuista suuhunsa, ja se vahingoittui niin pahasti että jouduttiin lopettamaan. Kolmatta se ei ryhtynyt hoitamaan, ja pennussakin oli kai jotain vialla, koska se ei millään oppinut syömään, ja päädyimme lopettamaan myös kolmannen pennun viikon sitkeilyn, valvomisen ja pullosta syöttöyritysten jälkeen. Eläinlääkäri epäili, että Ronjalla saattaisi olla eräänlainen herpesvirus, joka on emällä oireeton, mutta aiheuttaa näitä pentukuolemia. Voi olla, että seuraava pentue olisi pärjännyt normaalisti, mutta tuo kaikki oli sekä henkisesti että fyysisesti niin raskasta, että päätin olla enää ryhtymättä tuohon koitokseen. Näin ollen yhtään pentua ei ole rekisteröity Black Papagena´s -kennelnimelle. Nythän Ronja on jo yli-ikäinen äidiksi, ja Pinjan hankalalla luonteella emme ole edes suunnitelleen suvun jatkamista, ja nythän Pinja onkin steriloitu, joten näyttää siltä että niitä pentuja ei kennelnimelle ole siunaantumassa (jos ei joku lapsista ryhdy toimeen ja ota kennelnimeä perinnöksi.).
"Jos mä nyt vaan tätä kanaa hoitelisin..."

Joskus sitten vitsinä heitettiin, että pitäisi tähän laumaan saada se kolmaskin jäsen eli suursnautseri. Jonkilaista johdatusta taisi olla, että eksyin ihan sattumalta suursnautseripalstalle surffailemaan juuri silloin, kun siellä oli ilmoitus Veerasta, joka etsi uutta kotia. Olin hiukan miettinyt, että ottaisin toisen käppänän sijoitukseen, ja alkaisin vielä jossain vaiheessa kokeilla kasvatustyötä. Mutta Veera tuntui olevan kuin meille tarkoitettu, ja kun matkasimme Turkuun sitä katsomaan, niin hetihän tuo valloittava koirapersoona lähti mukaamme. Sovimme edellisen omistajan kanssa, että Veera on aluksi meillä ikäänkuin "hoidossa", ja katsomme miten se sopeutuu muiden koiriemme kanssa ja jääkö meille lopullisesti.

 Ainoa, kenelle hiukan sopeutumisvaikeuksia tuli, oli Pinja. Sille oli kova pala, että joutui jakamaan minut uuden tulokkaan kanssa. Ronjan Pinja sulattaa, koska Ronja on ollut talossa aikaisemmin. Ronjaa ei mikään heilauta, se on aina ollut vähän omien polkujensa kulkija eikä mitenkään läheisriippuvainen, joten se ei ollut uudesta lauman jäsenestä moksiskaan. Veera ei Pinjan äksyilyitä ollut huomaavinaankaan, sillä on tuo hermorakenne niin vahva että hallitsee itsensä joka tilanteessa. Pinja välillä vieläkin "aukoo päätään" Veeralle, yleensä se on Veeralle kuin ilmaa, mutta tasaisin väliajoin Veeruska huomauttaa, että kuka meillä on pomo nykyään. Leukojen louskautus Pinjan korvan juuressa (ilman että hampaiden väliin jää yhtään mitään) riittää, sen jälkeen Pinja pakenee uikuttaen pöydän alle. Ja muistaa taas pitää suunsa kiinni vähän aikaa. Lienee turha mainita, että Veera siis tuli taloon jäädäkseen. Nyt olen iloinen, että asiat menivät näin ja tuo jalostuskäppänä jäi ottamatta. Minulle tuo näyttelytouhu ei ole ikinä oikein napannut, ja sitä pitäisi jaksaa harrastaa jos haluaisi saada "hyviä" jälkeläisiä. Minulle on myös vierasta ajatus koirasta tuotantoeläimenä, mieluummin pidän ystäväni kotikoirina ja lemmikeinä, perheenjäseninä.

Veera oli viettänyt edellisen omistajan kanssa varsin aktiivista elämää, kisannutkin tokoa ja agilityä. Meille tullessaan se oli 6-vuotias, ja on ollut meillä ikäänkuin eläkekodissa. Emme harrasta koirien kanssa mitään sen kummempaa kuin lenkkeilyä, mökkeilyä ja luonnossa kulkemista. Koirien kanssa kuljetaan paljon metsissä, missä ne saavat riehua irrallaan. Luulen, että tämä säännöllinen, omien voimien mukaan tapahtuva liikunta on pitänyt Veerankin varsin hyvässä kunnossa.Sehän on nyt jo 8-vuotias, mikä on isolle koiralle jo melko korkea ikä. Viime syksynä Veeraa alkoi ensimmäistä kertaa vaivata nivelrikko, mikä on kuitenkin saatu melko oireettomaksi glukosamiinilla. Joskus, kuten tänään lumileikeissä riehumisen jälkeen Veera hiukan ontuu lonkkiaan, ja makuulta noustessa se tarvitsee hiukan jaloittelua päästessään vauhtiin. Mutta kovin kivulloiselta se ei vaikuta, eikä särkylääkkeisiin ole vielä tarvinnut turvautua.

Ronja ja Pinja ovat nyt siis 6- ja 5-vuotiaat, Pinja parhaassa keski-iässä, Ronjalla voi hyvässä lykyssä olla vielä kymmenenkin vuotta edessäpäin. Veeran kohdalla olemme jo alkaneet tiedostaa, että se ei ole ikuisesti luonamme. Yli 10-vuotias suursnautseri on jo vanhus, joten Veeralla ehkä on vielä muutama hyvä vuosi edessään, toivottavasti. Mielestäni hyvä koiranomistaja tietää, milloin ystävä on siinä kunnossa ettei sen kärsimyksiä ole enää syytä pitkittää ja pystyy tämänkin päätöksen tekemään.

Ronja on aina ollut tyttären koira, ja on ollut puhetta, että jos hän aikanaan kotoa muuttaessaan muuttaa sellaisiin olosuhteisiin, että voi koiraa pitää, hän mahdollisesti ottaa Ronjan mukaansa (toivottavasti tuohon on vielä monta vuotta, mieluusti pitäisin molemmat tytöt vielä pitkään kotona). Olen miettinyt, että kolme koiraa on melkoinen maksimi yhdelle tavalliselle perheelle, joka ei harrasta mitään kenneltoimintaa. Ja että koirat saavat nyt tuosta vähentyä luonnollisen poistuman kautta. Mutta mitä sitten, kun yhtään ei ole enää jäljellä? Voisimmekohan kuvitella viettävämme koirattomia vuosia? Reissata maailmalla ilman koiranhoidon organisointia. Olla vaikka päivänkin poissa kotoa ilman että pitää huolehtia siitä että joku käy päästämässä koiria välillä pihalle. Remontoida  ovet Pinjan kynsien jäljiltä ilman pelkoa uusista raapamista. Ostaa kenties uuden keittiön pöydän, joka sekin on kynnenjälkiä täynnä (Pinja-ystävällämme kun on fiksu tapa katsella maisemia keittiön pöydältä käsin silloin kun perhe on muualla). Jäädä kaikessa rauhassa työpäivän jälkeen sohvalle, jos ulkona on koiranilma, ilman velvoitetta lenkille lähdöstä.
Voisi kyllä olla melkoisen tyhjä tunne tulla töistä kotiin ilman eteisessä riekkuvia, onnellisia eläimiä. Tulisiko lähdettyä niin usein luontoon nauttimaan vuodenaikojen vaihtelusta? Miltä tuntuisi olla mökillä ilman koiria, ne kun ovat aina olleet siellä silloin kun mekin. Varmasti olisi outoa mennä illalla nukkumaan ilman, että Pinja hakeutuu jalkoja lämmittämään.

Joskus tuntuu, että voisihan sitä helpommallakin päästä. Ja hiukan halvemmalla, kyllähän nämä ystävät syövätkin melkoisesti, niitä pitää käyttää trimmaajalla ja eläinlääkärillä. Silti, en antaisi pois yhtään päivää, mitä näiden kamujen kanssa on saatu viettää. Toivottavasti niitä on vielä paljon edessäpäin!
Pinja, Veera ja Ronja emäntineen toivottelevat kivaa alkavaa viikkoa!


6 kommenttia:

  1. Meillä ei ole koskaan ollut eläimiä. Ja minä pelkään koiria. Mutta komea trio tuo teidän katras on. Ja hienosti osaavat poseerata.

    Voi kurjaa ettei kätesi anna tehdä käsitöitä :(

    Hyvää alkanutta viikkoa Maija ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli! Tuo alin kuva on ammattilaisen ottama, ja hiukan työläs oli kyllä saada jengi istumaan nätisti rivissä. Koirapelolle ei kai voi mitään - kuten ei koirarakkaudellekaan...kyllä mä vielä niitä käsitöitä teen jossain vaiheessa. Kivaa viikkoa myös!

      Poista
  2. Ihanan sydän sykähtää näitä koissuliasi katsellessa ja muistellessa omia edesmenneitä ☺
    Ihanaa alkanutta viikoa Sinulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mate, kyllähän ne sateenkaarisillalle matkanneet ystävät aina mielessä elävät. Sinulle myös ihanaa viikkoa!

      Poista
  3. Ihana on sun laumasi! <3 Kiva kun on kolme erikokoista mutta samannäköistä koiruutta talossa - ei varmaan ole kovin yleistä :) Ja oli kiva lukea näiden sun karvakorvien tarinaa - mun koirat on vasta 2,5 ja 3,5 joten ei tarvii toivottavasti vielä noita luopumisjuttuja miettiä...Nautitaan näistä niin kauan kuin voidaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Peppermint! Kyllähän tuo aikamoinen lauma on, ja toivottavasti pysyy koossa vielä useita vuosia ilman "luonnollista poistumaa".

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!