myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Äiti ja vaimo, henkinen hippi, viherpiipertäjä, mökkihöperö, lukutoukka, lankahörhö, kipuilija, metsässäkulkija, ilon ja valon etsijä

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pikku mökkipyrähdys

Hyvää sunnuntai-iltaa! Ja hyvää lomaa niille kellä sellainen ihanuus on edessään (toisilla taitaa olla jo takanapäinkin)! Minä annoin lomailuvuoron sovinnolla sellaisille kellä on pienempiä koululaisia, kun ei ollut tarkoitus mihinkään lähteä, ja meidän neiti pärjäilee jo kotona ilman äippää ja iskääkin (taitaa pärjätä paremmin kun saa olla rauhassa ;)).  Ensi viikolla ei ole tyttärellä zumbaohjauksia sovittuna, joten lomaa on töistäkin. Ellei sitten lähdetä ihan jonkun kollegan tunnille, jos ei ihan liikkumatta osaa olla. Viime viikko olikin varsin kiireinen, kolmena iltana zumbailuja ja iltavuorokin pitää hoidella. Aika uupunut olin, kun viikonloppu alkoi häämöttää.

Koska tytär lähti loman alkajaisiksi pääkaupunkiseudulle viikonlopun viettoon, niin mepä livistimme isännän kanssa mökille huilailemaan. Lumen paljous yllätti meidät, sata kilometriä pohjoisemmaksi niin olikin ihan täysi talvi:
Toiveikkaina odottelemme tänne jo asukkaita:
Koirajengi otti ilon irti kun pääsi jäälle mellastamaan keppisulkeisiin.
Pupujussit olivat herkutelleet polttamista odottavassa risukasassa.
Ja arvatkaapas ketkä sitten herkuttelivat jäniksenpapanoilla.


Veeralla on tapana järsiä keppejä ja nieleskellä puutikkuja, ja tuo coctail jäniksenpapanoiden kanssa oli jopa Veeruskan peltivatsalle liikaa. Lopputuloksena yrjötys ja kotiin tullessa mattopyykkiä. Hyvä kuitenkin että tikut tulivat ylös eivätkä jääneet mihinkään suolenmutkiin tukoksia aiheuttamaan.

Saunottuakin tuli sekä illalla että aamulla. Isäntä vähän suunnitteli avannon tekoa, mutta jää oli sen verran paksua ettei ryhtynyt siihen puuhaan sitten kuitenkaan. 

Jääkiekon pronssiottelua katseltiin tottakai, ja melkeimpä vesissä silmin todettiin, että kyllä pronssi voitetaan ja hopea hävitään. Ruotsi voitti Suomen mutta hävisi kullan, joten suomalaiset olivat kuitenkin niitä jotka voitonjuhlia viettivät. Kyllä tuo pronssi tuntui ihan kullalta kun leijonien riemua katseli!

Pronssiottelun sivutuotteena syntyi 50 sytykeruusua.
Dippailin nämä kahteen kertaan ja ripottelin glitteriä vielä märkien ruusujen päälle. Lopputulos oli mielestäni erittäin kaunis.
Mietiskelin, mitä näiden kanssa tekisin, tekisinkö pikku lahjanyssäköitä joita voisi sitten jaella sopivan tilaisuuden tullen. Vai pitäisikö ihan itse. Tuli mieleen, että voisi ensi joulun aikaan vaikka myyjäispöydän varata jostain, jos saisi aikaiseksi tarpeeksi myytävää. No, tuskinpa sentään, eiköhän näille muuta käyttöä löydy.

Varsin mukava ja rentouttava viikonloppu siis. Eipä tuo mökille lähtö ole ikinä kaduttanut, aina sieltä tulee uutena ihmisenä kotiin.

Mukavaa alkavaa viikkoa, töissä tai lomalla!

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kirjahaaste

Nappasin Mamma Ankan blogista hauskan haasteen, missä kuuteentoista kysymykseen piti vastata kirjojen nimillä. Aikani töissä hyllyjen välissä haahuillessani löysinkin tukun hauskoja vastauksia. Moneen kysymykseen olisi löytynyt montakin osuvaa kirjan nimeä vastaukseksi, mutta tässä valintani:

1. Oletko mies vai nainen?
Nainen joka törmäili oviin

2. Kuvaile itseäsi
Taivaanrantojen maalari

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Elämänlaajuinen oppiminen

4. Kuinka voit?
Ikuisesti hukassa - ja kuinka sieltä pääsee pois

5. Kuvaile nykyistä asuinpakkaasi.
Levottomuuden loppu

6. Minne haluaisit matkustaa?
Saigonista Bagdadiin

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Luja ja urhoollinen sydän

8. Mikä on lempivärisi?
Yöntummat vuodet

9. Millainen sää nyt on?
Tästä talvesta tulee musta

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Lukuhetkiä pimeässä

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

12. Millainen on parisuhteesi?
Ikuisen rakkauden saari

13. Mitä pelkään?
Unen ja kauhun labyrintti

14. Päivän mietelause?
Ei se syty sytyttämättä

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Anna palaa: elä omaa elämääsi, älä muiden.

16. Miten haluaisit kuolla?
Pahaa pelkäämättä

Napatkoon mukaan ken tahtoo, kirjastoihmiset nyt ainakin (Pepperment huom jos käyt täällä niin koskee ehdottomasti sinua!). Mietin, että laulujen nimistä voisi myös saada "fiksuja" vastauksia. 

Leppoisaa keskiviikkoa!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mietteitä koiranpidosta

(Tämän päivityksen kuvat ovat kaikki vanhoja, jo aiemmin julkaistuja. Mutta koirat ovat samoja!).

Onkohan kenelläkään tällaista samanlaista koiralaumaa kun meillä, eli kolmea eri kokoa snautsereita ja kaikki samaa väriä?
Meidän kylällä ollaan jo niin tuttu näky lenkeillämme, ettei meitä enää kukaan hämmästele. Mutta muualla kulkiessamme saamme usein vastata pienten ja vähän isompienkin ihmisten ihmettelyihin siitä, kuka on kenenkin pentu. Kerta toisensa jälkeen selitämme, että kyseessä on todellakin kolme erirotuista koiraa.

Snautseriin päädyimme aikanaan siksi, että sen ei pitäisi juurikaan allergisoida, kahdella lapsistamme nimittäin oli pienenä infektioastma. Minkään koiran kohdalla ei tietenkään voi taata, ettei se ketään allergisoi, mutta meillä ei kyllä kukaan ole oireillut. Ja jopa ystäväperheen isä, joka on erittäin allerginen kaikille eläimille, on pystynyt vierailemaan ja jopa yöpymään meillä ilman oireita. 

Kääpiösnautseriin päädyimme aikanaan, koska halusimme reippaan koiran kompaktissa paketissa. Ronja on nykyisestä laumastamme ensimmäinen, ja se tuli meille ikävien menetysten jälkeen (josta olen aiemmin täällä kertonut) pienellä varoitusajalla. Ronjan pentueesta oli ilmoitus kääpiösnautserikerhon pentulistalla, minne pääsee vain tiukkojen kriteerien kautta. Isällä ja emällä pitää olla tietyt näyttelytulokset ja terveystarkastukset tehtynä, eikä narttua ole saanut pennuttaa liian tiuhaan. Olen yleensä halunnut koirat hankkia nimenomaan näitä kriteereitä noudattavilta kasvattajilta, koska haluan tietää mitä saan. En halua tukea pentutehtailua enkä ottaa koiraa epämääräisistä olosuhteista.

Tällainen pikku hurmuri Ronja oli pentuna.

Pinjan kanssa jouduin hiukan tinkimään periaatteista. Pentue löytyi Apulan lemmikkipalstoilta, pentulistalle sitä ei kelpuutettu, koska isällä ei ollut näyttelytuloksia. Pennusta oli meille alustava varaus jo ennen penikoimista, joten olimme alusta asti mukana jännittämässä. Ensimmäistä kertaa pääsimme pentuja katsomaan, kun ne olivat neliviikkoisia, ja silloin tapasimme myös pentueen molemmat vanhemmat, mikä mielestäni on varsin hyvä lähtökohta pennun taloon tulolle. Keskikokoisia mustia snautsereita ei ole kovin paljon tarjolla, joten iskimme kiinni kun pentue löytyi.

Tähtiainesta!

Pinjan tultua taloon olikin hullunmylly valmis, ja varsin pian meille valkeni, että haasteita tulee tulevaisuudessa riittämään tämän yksilön kanssa. Myöhemmin kuulimme, että juurikin nämä mustat keskarit ovat snautsereiden joukossa ihan oma rotunsa, jolla on ihan omat jutut. Viiden vuoden iässä olisi kuulemaa odotettavissa jonkinlaista rauhoittumista. Viisi vuotta tuli Pinjalle täyteen viime kesänä, sitä rauhoittumista odotellaan yhä...

Ronjan kanssa minua alkoi kiinnostaa myöskin kasvatustyö, ja ajattelin, että olisi kiva kokea pentujen syntymä ja kasvattaminen. Kävin kasvattajakurssin ja anoin itselleni kennelnimen. En ole näyttelyihmisiä, joten kävimme Ronjan kanssa jalostustarkastuksessa, mikä on vielä paljon tarkempi syyni ja oikeuttaa myös pentulistalle pääsyn. Tarkastus läpäistiin ja Ronja todettiin kelvolliseksi rotunsa edustajaksi. Sulhoa etsin pitkään, ja vihdoin sitten juoksujen alettua matkasimme pohjanmaalle ylkää tapaamaan. Ilmeisesti ajoitus oli kuitenkin väärä, ja astutus epäonnistui.

Puolen vuoden päästä yritettiin uudelleen saman kasvattajan toisella uroksella, ja tällä kertaa kaikki meni nappiin. Ultrassa näkyi kolme tulokasta Ronjan masussa. Sen jälkeen kaikki menikin sitten pieleen, yksi pennuista oli kuollut kohtuun ja jouduttiin tekemään sektio emon ja pentujen hengen pelastamiseksi. Nukutuksesta herättyään Ronja nappasi yhden pennuista suuhunsa, ja se vahingoittui niin pahasti että jouduttiin lopettamaan. Kolmatta se ei ryhtynyt hoitamaan, ja pennussakin oli kai jotain vialla, koska se ei millään oppinut syömään, ja päädyimme lopettamaan myös kolmannen pennun viikon sitkeilyn, valvomisen ja pullosta syöttöyritysten jälkeen. Eläinlääkäri epäili, että Ronjalla saattaisi olla eräänlainen herpesvirus, joka on emällä oireeton, mutta aiheuttaa näitä pentukuolemia. Voi olla, että seuraava pentue olisi pärjännyt normaalisti, mutta tuo kaikki oli sekä henkisesti että fyysisesti niin raskasta, että päätin olla enää ryhtymättä tuohon koitokseen. Näin ollen yhtään pentua ei ole rekisteröity Black Papagena´s -kennelnimelle. Nythän Ronja on jo yli-ikäinen äidiksi, ja Pinjan hankalalla luonteella emme ole edes suunnitelleen suvun jatkamista, ja nythän Pinja onkin steriloitu, joten näyttää siltä että niitä pentuja ei kennelnimelle ole siunaantumassa (jos ei joku lapsista ryhdy toimeen ja ota kennelnimeä perinnöksi.).
"Jos mä nyt vaan tätä kanaa hoitelisin..."

Joskus sitten vitsinä heitettiin, että pitäisi tähän laumaan saada se kolmaskin jäsen eli suursnautseri. Jonkilaista johdatusta taisi olla, että eksyin ihan sattumalta suursnautseripalstalle surffailemaan juuri silloin, kun siellä oli ilmoitus Veerasta, joka etsi uutta kotia. Olin hiukan miettinyt, että ottaisin toisen käppänän sijoitukseen, ja alkaisin vielä jossain vaiheessa kokeilla kasvatustyötä. Mutta Veera tuntui olevan kuin meille tarkoitettu, ja kun matkasimme Turkuun sitä katsomaan, niin hetihän tuo valloittava koirapersoona lähti mukaamme. Sovimme edellisen omistajan kanssa, että Veera on aluksi meillä ikäänkuin "hoidossa", ja katsomme miten se sopeutuu muiden koiriemme kanssa ja jääkö meille lopullisesti.

 Ainoa, kenelle hiukan sopeutumisvaikeuksia tuli, oli Pinja. Sille oli kova pala, että joutui jakamaan minut uuden tulokkaan kanssa. Ronjan Pinja sulattaa, koska Ronja on ollut talossa aikaisemmin. Ronjaa ei mikään heilauta, se on aina ollut vähän omien polkujensa kulkija eikä mitenkään läheisriippuvainen, joten se ei ollut uudesta lauman jäsenestä moksiskaan. Veera ei Pinjan äksyilyitä ollut huomaavinaankaan, sillä on tuo hermorakenne niin vahva että hallitsee itsensä joka tilanteessa. Pinja välillä vieläkin "aukoo päätään" Veeralle, yleensä se on Veeralle kuin ilmaa, mutta tasaisin väliajoin Veeruska huomauttaa, että kuka meillä on pomo nykyään. Leukojen louskautus Pinjan korvan juuressa (ilman että hampaiden väliin jää yhtään mitään) riittää, sen jälkeen Pinja pakenee uikuttaen pöydän alle. Ja muistaa taas pitää suunsa kiinni vähän aikaa. Lienee turha mainita, että Veera siis tuli taloon jäädäkseen. Nyt olen iloinen, että asiat menivät näin ja tuo jalostuskäppänä jäi ottamatta. Minulle tuo näyttelytouhu ei ole ikinä oikein napannut, ja sitä pitäisi jaksaa harrastaa jos haluaisi saada "hyviä" jälkeläisiä. Minulle on myös vierasta ajatus koirasta tuotantoeläimenä, mieluummin pidän ystäväni kotikoirina ja lemmikeinä, perheenjäseninä.

Veera oli viettänyt edellisen omistajan kanssa varsin aktiivista elämää, kisannutkin tokoa ja agilityä. Meille tullessaan se oli 6-vuotias, ja on ollut meillä ikäänkuin eläkekodissa. Emme harrasta koirien kanssa mitään sen kummempaa kuin lenkkeilyä, mökkeilyä ja luonnossa kulkemista. Koirien kanssa kuljetaan paljon metsissä, missä ne saavat riehua irrallaan. Luulen, että tämä säännöllinen, omien voimien mukaan tapahtuva liikunta on pitänyt Veerankin varsin hyvässä kunnossa.Sehän on nyt jo 8-vuotias, mikä on isolle koiralle jo melko korkea ikä. Viime syksynä Veeraa alkoi ensimmäistä kertaa vaivata nivelrikko, mikä on kuitenkin saatu melko oireettomaksi glukosamiinilla. Joskus, kuten tänään lumileikeissä riehumisen jälkeen Veera hiukan ontuu lonkkiaan, ja makuulta noustessa se tarvitsee hiukan jaloittelua päästessään vauhtiin. Mutta kovin kivulloiselta se ei vaikuta, eikä särkylääkkeisiin ole vielä tarvinnut turvautua.

Ronja ja Pinja ovat nyt siis 6- ja 5-vuotiaat, Pinja parhaassa keski-iässä, Ronjalla voi hyvässä lykyssä olla vielä kymmenenkin vuotta edessäpäin. Veeran kohdalla olemme jo alkaneet tiedostaa, että se ei ole ikuisesti luonamme. Yli 10-vuotias suursnautseri on jo vanhus, joten Veeralla ehkä on vielä muutama hyvä vuosi edessään, toivottavasti. Mielestäni hyvä koiranomistaja tietää, milloin ystävä on siinä kunnossa ettei sen kärsimyksiä ole enää syytä pitkittää ja pystyy tämänkin päätöksen tekemään.

Ronja on aina ollut tyttären koira, ja on ollut puhetta, että jos hän aikanaan kotoa muuttaessaan muuttaa sellaisiin olosuhteisiin, että voi koiraa pitää, hän mahdollisesti ottaa Ronjan mukaansa (toivottavasti tuohon on vielä monta vuotta, mieluusti pitäisin molemmat tytöt vielä pitkään kotona). Olen miettinyt, että kolme koiraa on melkoinen maksimi yhdelle tavalliselle perheelle, joka ei harrasta mitään kenneltoimintaa. Ja että koirat saavat nyt tuosta vähentyä luonnollisen poistuman kautta. Mutta mitä sitten, kun yhtään ei ole enää jäljellä? Voisimmekohan kuvitella viettävämme koirattomia vuosia? Reissata maailmalla ilman koiranhoidon organisointia. Olla vaikka päivänkin poissa kotoa ilman että pitää huolehtia siitä että joku käy päästämässä koiria välillä pihalle. Remontoida  ovet Pinjan kynsien jäljiltä ilman pelkoa uusista raapamista. Ostaa kenties uuden keittiön pöydän, joka sekin on kynnenjälkiä täynnä (Pinja-ystävällämme kun on fiksu tapa katsella maisemia keittiön pöydältä käsin silloin kun perhe on muualla). Jäädä kaikessa rauhassa työpäivän jälkeen sohvalle, jos ulkona on koiranilma, ilman velvoitetta lenkille lähdöstä.
Voisi kyllä olla melkoisen tyhjä tunne tulla töistä kotiin ilman eteisessä riekkuvia, onnellisia eläimiä. Tulisiko lähdettyä niin usein luontoon nauttimaan vuodenaikojen vaihtelusta? Miltä tuntuisi olla mökillä ilman koiria, ne kun ovat aina olleet siellä silloin kun mekin. Varmasti olisi outoa mennä illalla nukkumaan ilman, että Pinja hakeutuu jalkoja lämmittämään.

Joskus tuntuu, että voisihan sitä helpommallakin päästä. Ja hiukan halvemmalla, kyllähän nämä ystävät syövätkin melkoisesti, niitä pitää käyttää trimmaajalla ja eläinlääkärillä. Silti, en antaisi pois yhtään päivää, mitä näiden kamujen kanssa on saatu viettää. Toivottavasti niitä on vielä paljon edessäpäin!
Pinja, Veera ja Ronja emäntineen toivottelevat kivaa alkavaa viikkoa!


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Konserttifiiliksiä vielä

Laitan tähän vielä muutaman tunnelmapalan konsertista. Kuvat on ottanut Matti Kallio, joka on antanut luvan käyttää kuvia kuvaaja mainiten. Jos haluatte fiilistellä lisää, koko repertuaari löytyy osoitteesta tilves.kuvat.fi kansiosta Lamminya2014.

Pilvin soolo "Love story":
Soolo oli heti konsertiin aluksi joten tässä kohtaa ihan hiukan jännitti...

Pilvi koskettimissa:
Ihanat tytöt: Pilvi, Kaisa, Iina, Vilma



Pilvi ja Iida:
Tässä vielä koko mahtava jengi loppuhuipennuksessa "What does the fox say?"


Varmaan kuulette musiikin?!?

Nyt on palauduttu 6-päiväisestä viikosta nukkumalla 12 tunnin unet. Voisi ryhtyä pullataikinan tekoon ja sopan keittoon. Sitten hiukan ulkoilua koirien kanssa ja illalla lisää lepoa. Jospa sitten jaksaisi vielä rutistaa neljä päivää töissä. Sitten onkin tiedossa pitkä viikonloppu!

Jännää miten keho käyttäytyy rasittuneessa tilassa.Eilinen työpäivä alkoi ankaralla päänsäryllä ja vilunväristyksillä, jotka jatkuivat pitkin päivää. Mittailin kuumetta useaan kertaa mutta mittari näytti ihan normaaleja lukuja. Posketkin hehkuivat kuumeisen oloisesti, isäntäkin huomautti asiasta. Tautia ei kuitenkaan - ainakaan vielä - ole tullut. Mutta elimistö selvästi viestittää, että jos et nyt relaa niin kyllä se tautikin saadaan aikaiseksi. Leppoisaa pyhäpäivää siis!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Musiikin juhlaa

Hyvää lauantai-iltaa, rakkaat ystävät! Kiitos kaikista pullakommenteista, pullat on myyty konserttipuffetissa viimeistä murua myöten, taisipa useampi kadota nuorten artistienkin suihin!

Meillä on kukkia keittiössä, olkkarissa ja tyttären huoneessa, laululintustamme on muistettu konserteissa kovasti. On ollut hektinen viikko, joka on huipentunut ihaniin onnistumisen elämyksiin ja huikeisiin tunnelmiin. Tuntuu että kaikki ylisanat ovat nyt latteita, joten pakko sanoa vaan, että paljon odotin, mutta odotukseni ylittyivät tuhatkertaisesti. Kiitos vielä teille upeille nuorille jotka teitte jättiurakan, varmaan itsekin nautitte joka hetkestä ja siitä suosiosta minkä saitte! Olette kaikki ruusunne ansainneet.
Kyse oli siis 9. luokan pitkän musiikin ryhmän bändikonsertista, joka oli pienen paikkakunnan ja sen loistavan musiikinopettajan 25. taidonnäyte. Eli musaryhmä järjestää joka vuosi täyspitkän konsertin väliaikoineen. Paikalle tulee kahden illan aikana useita satoja ihmisiä, ja on ihan hämmästyttävää miten joka ikinen vuosi pienen paikkakunnan pienistä ikäluokista löytyy mahtavia soittajia ja laulajia. Kaikki osallistuvat jollain lailla, ja nuoret hoitavat lähes kaiken itse (tietenkin vanhempien ja opettajan myötävaikutuksella): luvat, järkkärit, roudauksen, puffetin, lipunmyynnin, mainokset jne. Suunnittelevat teemallisen konsertin ohjelmiston, sekä myös pienet välispiikit, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Ja harjoittelevat, harjoittelevat, harjoittelevat.

Nyt kun oma tytär oli mukana, olivat odotukset ja jännitys ihan huipussaan. Konsertin nimi "Yhdet häät , yhdet hautajaiset" kertovat teemasta, minkä ympärille konsertti oli rakennettu, eli kolmiodraamasta oli kyse. Draamaa ei puuttunut mutta herkkyyttä ja huumoriakaan ei oltu unohdettu.Voi olla että äippä jännitti enemmän kuin esiintyjät itse. Torstainen konsertti oli jo mahtava, mutta perjantaina sitten loppukin esiintymisjännitys laukesi ja nuoret vetivät ohjelman läpi silminnähden nauttien ja iloiten lavalla olosta, musiikista ja esiintymisestä. Kommentit ovat olleet järjestäen ylistäviä. Tyttö on saanut rutkasti kehuja, ja minunkin on pakko sanoa, että tiesin kyllä että tyttö on hyvä laulaja, soittaja ja esiintyjä, mutta en tiennyt että noin hyvä. Kiitokset äipän prinsessalle!

Konsertissa fiilistelemässä oli meidän vanhempien lisäksi myös tytön kummeja, serkkuja, sisaruksia, naapureitamme ja tietysti kaikki mahdolliset kaverit.
Sydämellinen pikku hiirulainen olkoon muistona näistä mahtavista hetkistä senkin jälkeen kun kukkaset kuihtuvat. Tätä happeningia on odotettu koko yläaste, ja nyt voi sitten fiilistellä jälkihehkuissa.Helppoa ei ole ollut, sen sanoi opettajakin ensimmäisen konsertin jälkeen, ryhmä ei ole ollut niitä kepeästi hallittavia. Mutta kuten opettaja sanoi, kun energia saadaan kohdistettua oikeisiin asioihin kuten harjoitteluun, niin lopputulos onkin sitten mahtavaa kuunneltavaa.Opettajan ammattitaitoa on se, että hän saa nuoret uskomaan itseensä ja joka-ainoan ylittämään itsensä. Yhdessä tekemisen ilo ja musiikin riemu välittyi kuulijoille.
Yhdessä tekeminen ei lopu tähän, sillä lipputuloilla porukka lähtee levyttämään! Tämä on myös jokavuotinen perinne. Ja levynmyyntituloilla tehdään sitten keväällä vielä yhteinen retki.
Näiden tähtihetkien myötä toivottelen teille mukavaa sunnuntaita ja hyvää alkavaa viiikoa!Minä taidan huomenna leipoa lisää sitä pullaa....


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Viikonlopun pullaurakka

Sunnuntaihuomenta!

Halusin tulla teitä moikkaamaan, vaikka hirveästi ei asiantynkää tänään olekaan. Mennyt viikko oli taaskin melkoisen hektinen, ja silloinhan ei juuri blogattavaa synny, kun juoksee pää kolmantena jalkana paikasta toiseen ja kotiin tultua kaatuu puolikuolleena sänkyyn. Tuntuu että ns. kotoiluvaatteita ei nykyään ehdi juurikaan käyttää, vaan töiden jälkeen hyvin usein vaihtuu zumbavaatteet päälle. Tai sitten yöpaita. 

Kiitokset vielä edellisen postauksen kävijöille ja kommetoijille!

Onneksi on viikonloput. Ohjelmaa on ollut myös tälle viikonlopulle jonkin verran. Eilen meillä tuoksui pulla toden teolla, aamusella väänsin kahden litran pullataikinan.
Hyvin kohosi taikina, ja voitakaan en säästellyt, kuten kuvasta näkyy. Käytän leivonnassa yleensä aina ehtaa voita, maun vuoksi.
Juuri ja juuri ehdin hätiin, ennekuin taikina valui lattialle saakka.
Tilauksessa oli sata pullaa tyttären musaryhmän konsertin väliaikapuffettiin. Kuvittelin, että kahden litran taikinasta syntyisi enemmänkin pullia ihan itsellekin vierasvaraksi pakastimeen, mutta teinkin pullista niin muhkean kokoisia, että ihan muutama ylimääräinen jäi maistiaisiksi. Pullat ovat nyt visusti pakastimessa odottamassa loppuviikon konsertteja.
Konsertteja odotamme kaikki jännityksellä, sillä musaryhmä on harjoitellut viikkokausia ja tulossa on varmaan mahtavaa viihdettä. Nuoret ovat olleet kovin työllistettyjä jo pitkän aikaa, sillä hoitelevat itse kaiken. Luvat, järkkärit, puffettitarjoilun ym. sekä sitten tietysti itse ohjelmistossa on kova harjoitteleminen. Konsertin nimi on jännittävästi "Yhdet häät ja yhdet hautajaiset", eli vähän musikaalityyppinen teemakonsertti on tulossa. Aiomme mieheni kanssa istua tiukasti katsomossa sekä torstai- että perjantai-iltoina, eli varsin kiireinen on tulossa ensi viikostakin.

Zumbaa on tulevalle viikolle buukattu onneksi vain yhdelle illalle juurikin noiden konserttikiireiden vuoksi. Minulla on tulossa 6-päiväinen viikko, yhtenä iltana vedän töissä ystävänpäiväaskartelua, joten kivaakin on tiedossa. Tyttären ensiintymisasusta puuttuu vielä kengät, joten tänään pitäisi suunnata ostoksille. No, ensi viikon jälkeen kiireet hiukan hellittävät. Lomaa minulla on tiedossa vasta maaliskuulle, vähän hirvittää miten sinne asti pysyn tolpillani, mutta päivä kerrallaan. Onneksi valo lisääntyy päivä päivältä, ja onneksi pakkanen hellitti. Luntakin tuli, suotakoon se niille jotka talviurheilusta tykkäävät. Itse en todellakaan ole mikään talvi-ihminen, inhoan viimaa, pakkasta,lunta...en valitellut alkutalven lumettomuutta ja plusasteita, joten ehkä nyt on lupa hiukan valittaa? Haaveenani olisi asua vielä yksi osa elämästäni jossain lämpimässä maassa, mutta siihen varmasti tarvittaisii lottovoitto (mikä on minulle varsin epätodennäköinen kun en koskaan lottoa).

Mukavaa tulevaa viikkoa!