myTaste.fi

Tietoja minusta

Oma valokuva
Kirjastotäti Etelä-Suomesta kirjoittelee omaksi ja toivottavasti vähän muidenkin iloksi. Asustelen maalla ja perheeseeni kuuluu mies ja lapsia kotona ja maailmalla. Tavoittelen ekologista ja humaania elämänasennetta. Elämääni iloa tuovat luonto, mökkeily, puutarhanhoito, käsityöt, kirjat ja keittiössä puuhastelu. Pidän tanssimisesta ja käyn mielelläni teatterissa ja konserteissa. Minussa asuu myös pieni karavaanari. Omat haasteensa päiviini tuo fibromyalgia sekä liuta muita sairauksia. Blogistani löydät juttua ja kuvia minulle läheisistä asioista sekä kaikenlaista pohdintaa maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Historian havinaa

Huomenta!

Kerrankin jo aamusella täällä. Kerroinkin aiemmin, että siskoni oli tulossa kylään. Meillä on aikamoinen urakka, olemme päättäneet tsekata läpi suvun vanhat valokuvat ja yrittää tunnistaa niissä olevia henkilöitä. Toissapäivänä pääsimme hyvään alkuun, mutta vielä on paljon kuvia käymättä läpi.

Isämme elämäntarina on varsin mielenkiintoinen. Hän syntyi piian aviottomana poikana, isä oli nuori sotilas joka kaatui ennenkuin poika ehti syntyä. Piialla ei ollut mahdollisuuksia kasvattaa poikaa, vaan isäni kasvoi lastenkodissa, joka on toiminut tässä omalla kylällä. Nämä kuvat ovat kirjasta, jonka nimeä en valitettavasti tiedä, otettu joskus 1920-30 -luvulla.




Ei ole kovin iloisen näköisiä lapsia näissä, ja isäni kertoman mukaan elämä oli aika ankeaa. Töitä piti tehdä ja ruokaa oli niukasti. Olimme tunnistavinamme isämme rivistöstä, mutta varmuutta ei ole.

Tiedän suunnilleen paikan, missä lastenkoti sijaitsee, ja koska eilen aamulla aurinko paistoi upeasti, päätin tehdä koirien kanssa kunnon lenkin ja lähteä etsimään ja kuvaamaan taloa, jonka tiesin vielä olevan paikoillaan. Auringonpaiste vaihtui kunnon keväiseksi vesisateeksi, mutta neljä kilometria käveltyäni, osa matkasta umpihangessa, löysin perille ja sain kuvankin otettua:

Talo on nyt ihan yksityisessä kesämökkikäytössä, eikä sinne johtanut minkäänlaista aurattua tietä. Talo näkyy olevan kunnostusvaiheessa, ainakin tuo kuisti on korjattu. Ihanaa, kun vanhoja rakennuksia vaalitaan ja korjataan. Minkähänlaisia tarinoita tämäkin talo kertoisi jos osaisi puhua?


Isäni tie johti täältä lähitaloon renkipojaksi, ja sieltä viideksi vuodeksi sotaan. Onneksi sitten loppuelämä oli vähän aurinkoisempaa, vaikka siihen suruakin mahtui kuten ihmiselämään aina. Isän äiti, mummuni, piti kyllä yhteyttä poikaansa ja minäkin muistan mummun hyvin, vaikka kuoli ollessani n. 6-7 -vuotias.

Vanhoissa valokuvissa on kyllä ihan oma viehätyksensä, niihin on pukeuduttu ja poseerattu. Pitääpä alkaa itsekin teettämään myös paperikuvia parhaista otoksista, että meidänkin jälkipolvillemme jäisi jotain ihailtavaa. 

Takaisinpäin rämmittiin sitten samat neljä kilometriä, ja paitakin toppatakin alla oli litimärkä kotiin päästyäni. Mielestäni olin kahvini ja pannarini ansainnut. Laitan tähän pannariohjeen, josta Kaarina Ketola varmaan sanoisi, että älä tee pannaria millään muulla ohjeella. Poikanikin ovat tätä ohjetta paljon käyttäneet ja tarjonneet pannaria kavereilleenkin, ja aina on vastaanotto ollut ihastunut. Kokeilkaapa viikonloppuna, jos on herkkunälkä!

Herkuttelijan pannari

4 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1-2 tl vanilliinisokeria
1 tl suolaa
2 munaa
8 dl maitoa
100 g sulatettua rasvaa

Sekoita munat maitoon. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää muna-maitoseokseen. Lisää sulatettu rasva. Paista 200 asteessa n. 30 min. Lisukkeeksi hilloa, sokeria, jäätelöä, tuoreita marjoja, vaahterasiirappia...mitä ikinä haluat.

Oli se hyvää...


Tässä vielä siskoni tuoma kaunis tulppaanikimppu. Herkullista viikonloppua!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!