Koirakurittomuutta

Elämä on täynnä valintoja, mietiskelin tässä eräänä iltana, kun yritin turhaan vallata itselleni sijaa omasta sängystäni. Veera rötkötti vieressä, peitto oli sen alla, ihan pienen kulman sain kiskottua itselleni. Pinja makasi jalkopäässä niin etten saanut jalkoja suoraksi. Viereiseltä tyynyltä kuului harras kuorsaus. Mies oli työvuorossa, kuorsaaja oli Ronja.

Käväisi kyllä mielessä, että miten ihmeessä tähän on tultu. Ensimmäinen yhteinen koiramme, edellisestä elämästäni mukana tuomani lapinkoira Ruska eleli miltei yksinomaan ulkosalla. Toki se pakkasilla tuotiin sisään, mutta ei mennyt kauaa kun se tuli levottomaksi, ja halusi takaisin ulos. Lapinkoiran paksu turkki on tukala sisätiloissa.

Kun Ruskasta aika jätti, vierähti pari koiratonta vuotta, kunnes ensimmäinen kääpiösnautserimme Siru tuli meille 7-viikkoisena pentuna. Silloin olin vielä sitä mieltä, että koiran paikka on lattialla, ei sohvalla eikä sängyssä. Siru olikin varsin kuuliainen koira tässä suhteessa, kuten kaikessa muussakin. Sohvalla tai nojatuolissa istujan syliin se kyllä hyppäsi mielellään. Menetimme Sirun sen ollessa ainoastaan 4-vuotias. Sillä oli ilmeisesti syntymästä saakka ollut munuaiskeräsairaus, joka aktivoitui steriloinnin jälkeen, ja koira jouduttiin lopettamaan ainoastaan viikon sairastamisen jälkeen.

Olimme murheen murtamia, kun löysimme sitten netti-ilmoituksesta suursnautseri Bertan, joka etsi uutta kotia. Bertta oli loistokoira, joka tuli kuitenkin luoksemme vaan käymään, vaikka muuta luulimme. Bertta ehti olla meillä vain 3 viikkoa, kun se menehtyi vatsalaukunkiertymään. Ajoimme tuhatta ja sataa eläinlääkäriin, mutta emme ehtineet ajoissa, vaan koira menehtyi automatkalla sinne.

Näiden menetysten jälkeen olimme aivan lohduttomia, mutta päätimme, että pentu on otettava heti, tai muuten emme uskalla enää ikinä ottaa koiraa menettämisen pelossa. Eikä mennyt montaa päivää, kun Ronja tuli taloon. Tytär oli tietysti suruissaan menetettyjen koirien vuoksi, ja annoinkin luvan nukkua yhdessä Ronjan kanssa. Monta vuotta Ronja nukkuikin tyttären vieressä. Kunnes, en ole ihan varma miten, se jotenkin kummasti on muuttanut meidän vanhempien sänkyyn. Eikä se edes pääse sinne itse, vaan tarvitsee nostoapua.

Vuoden päästä Ronjan tulosta se sai "pikkusiskon", kun Pinja tuli taloon. Siinä vaiheessa peli taisi olla menetetty. Pinja on ollut alusta asti liimautunut minuun, eikä läheisriippuvuudessaan voi nukkua missään muualla kuin jalkopäässäni. Sillä on kyllä ikioma patja sänkyni vieressä, täysin turhaan. Pinjalla on taito hivuttautua hiirenhiljaa sänkyyn ilman että kukaan siihen herää. Usein yöllä hätistän sen tiehensä, kun en saa jalkojani suoristettua. Turhaan, seuraavan kerran herätessäni koira on taas jossain jaloissa. Pinjaa on ihan mahdoton sulkea mihinkään tuon läheisriippuvuuden vuoksi. Jos laittaa sen makuuhuoneesta pois ja oven kiinni, se itkee ja raapii ovea niin kauan että hermo menee ja ovi avataan.

Noiden kahden pentuajat olisivat luku sinänsä. Muutama nahkasohva tärveltyi Pinjan hampaissa, se silppusi matot ja järsi makuuhuoneen seinistä tapetit ja levyt. Pinja ei millään meinannut oppia sisäsiistiksi, vaan lorotteli surutta isot lammikot laminaatille, jossa on vieläkin jäljellä muistoja noista ajoista. Ronja tyytyi pienempiin tihutöihin. Se järsi kännyköitä, kaukosäätimiä ja mm äipän silmälasit se rouskutti hajalle. Kaikki missä oli rakkaiden ihmisten hajua, kelpasi.

Veeran löysimme tuolta riisenipalstalta. Meillähän oli jo kahta kokoa snautsereita, ja pitihän se kolmaskin koko olla että sarja oli täydellinen. Veera on niitä koiria, joita ei ihmisen kohdalle kovin montaa kertaa elämässä osu. Se hallitsee hermonsa joka tilanteessa, tulee toimeen kaikkien koirien ja ihmisten kanssa, sitä voi lenkittää ilman hihnaa. Kiitos kuuluu edelliselle omistajalle, joka on kouluttanut sen niin hyvin, ja onhan se myös hieno luonne jonka kanssa ei tarvitse vääntää mistään asiasta. Yksi pahe sillä on, se on nimittäin perso kaikelle ruoalle, eikä voi vastustaa kiusausta, jos jotain syömäpuolta on jossain näkyvissä. Varmaan useimmat lukijat on kuulleetkin sen edesottamuksista, se on syönyt kokonaisia kuivakakkuja, pellillisen pizzaa, lärvilaudan raakan grillista, 600 g rasiallisen oivariinia. Roskikset se on tonkinut useamman kerran ja pääsi kerran jopa tyhjentämään jääkaapin (silloin ovi oli varmaan jäänyt rakoselleen).

Kuten kuvasta näkyy, Veera on täynnä rakkautta, eikä se aina sylinkaipuussaan oivalla, että on aika suuri koira. Näistä suursnautsereista on sanottukin, että ne ovat maailman suurimpia sylikoiria.

Veera oli meille tullessaan hyvätapainen ja hyvin kasvatettu. Meillä se on hiukan "tyhmistynyt", kuten vanhempi poikani asian ilmaisi tullessaan vähän pitemmän ajan jälkeen käymään. Eli on oppinut haukkumaan ovikelloa ja sisääntulijoita. No, ei ehkä pelkästään huono juttu, Veeran haukku on sen verran kumea että kutsumattomat vieraat ymmärtävät, että suuremmanpuoleinen hurtta on ovella vastassa. Meille tullessaan se ei pitkään aikaan tullut makuuhuoneeseen ollenkaan, vaan katseli kunnioittavasti ovelta. Voi aikoja, voi tapoja...äkkiäkös se oppi, että tuollahan nuo kaksi muutakin tuntuvat majailevan.

Joten nyt noita vaihtelevankokoisia vieressänukkujia on sitten kolme. Minä olen meillä iltaunisin, ja hankkiudun sänkyyn kauan ennen isäntää. Pinja hyppää samantien jalkopäähän, ja Ronja tulee rapsuttelemaan sängyn laitaa,että josko minäkin pääsisin sinne. Ja Veera ihmisrakkaana on myös oppinut hyppäämään viereen, pää samalle tyynylle, niin kiinni kylkeen kuin ikinä pääsee. Siinäpä se valintatilanne sitten on: hätistänkö koirat pois ja levittäydyn ihan omassa yksinäisyydessäni unten maille. Vai tyydynkö ahtauteen ja nautin vieressänukkujien onnellisesta tuhinasta ja lämmöstä.

Pinjan kanssa ei tarvitse valintoja tehdä, luultavasti nukun sen loppuiän jalat koukussa. Ronjan suhteen joudun kovettamaan sydämeni, kun kuorsaus alkaa, silloin ei nimittäin nuku kuolleetkaan. Jos jotenkin onnistun nukahtamaan kuorsauksesta huolimatta, isäntä kantaa sen nukkumaan tullessaan pois tyynyltään, jolloin Ronja aina protestoi varsin äänekkäästi. Veeran tulee jossain vaiheessa kuuma, jolloin  se vaihtaa maisemaa ihan vapaaehtoisesti, yleensä olkkarin nahkasohvalle. Mutta tähän on tultu, kun tälle porukalle antaa pikkusormensa, se valloittaa talon, makuuhuoneen ja sängyn, puutarhakin on muuttunut koiratarhaksi. Silti suren jo nyt sitä, että näistä kaikista on joskus luovuttava, koira elää yleensä vähemmän aikaa kuin isäntäväkensä. Ronjalla ja Pinjalla on hyvässä lykyssä vielä kymmenenkin vuotta edessään. Veera täytti jo 7, joten se alkaa olla jo ikäneito. Toivoa sopii, että se pysyy terveenä ja elinvoimaisena vielä monta vuotta. Vielä ei ole ikääntymisen merkkejä näkyvissä, onpa tainnut Veera tyhmistymisen lisäksi myös nuortua meille tulonsa jälkeen, kun on noiden kahden sähikäisen kanssa elellyt.

Nämä kuvat eivät ole ihan tuoreita ja varmaan jo aikaisemmin julkaistuja, pahoittelut siitä. Olivat kuitenkin niin hyvin aiheeseen sopivia että päätin käyttää niitä siitä huolimatta. Tänään on nautittu lauhtuneesta kelistä ja tehty kunnon lenkit je leikitty riehakkaita lumileikkejä. Sitten kun oli koirat kunnolla väsytetty, oli helppo lyhennellä kynnet ja tehdä pientä trimmausta, lähinnä pohjavillaa poistin.

Elämäntaparemontti sujuu mallikkaasti, ja vaaka näyttää alenevia lukemia. Liikuntaakin on tullut ihan mukavasti. Neulerintamallakin tapahtuu, omat sukat tulivat valmiiksi, ja tänään olen sitten harjoitellut niitä piirakkasukkia Novitan sukkalehden ohjeen mukaan. Ihan muutama ärräpää pääsi aluksi, mutta aika äkkiä tuo ohje tuli tutuksi. Palaillaan näihin, kunhan hommat edistyy.

Kivaa viikkoa!